Kulu-ajattelulla ei paljoa myydä

Kulu-ajattelua harrastavien konsulttien kasvu yksityisellä sektorilla ja yritysten markkinointiosastojen resurssien leikkaus selittänee myynnillisen liiketoimintaymmärryksen laskun markkinoiden toiminnassa. On halvempaa, kun viestintä on vain yksisuuntaista, joten kulu-ajatteleva toimija unohtaa tyystin myynnin ensimmäisen tehtävän: kuuntelemisen.

Tämä lienee luonnollista, sillä perinteisesti kulu-ajatteleva toimija on ostamassa, ei myymässä, joten hänen kokemus on pitkälti väärältä puolelta pöytää. Kokemus ostamisesta ajaa minimoimaan kustannuksia. Kokemus myymisestä ajaa kilpailun ajan myötä puhumaan laadusta.

Mitä tästä opimme? Kannattaa ymmärtää sekä rahoittajia (ostajia) että yrittäjiä (myyjiä). Kummankaan ei tosin kannata kokea olevansa toista parempi, sillä loppupeleissä heidän keskeinen luottamus ratkaisee. Jossain vaiheessa rahoittajan kannattaa antaa rahaa yrittäjälle ilman mahdollisuutta varmaan tulosmittaukseen (jos haluaa koittaa uutta ideaa ensimmäistä kertaa). Taas jossain vaiheessa yrittäjän kannattaa luottaa rahoittajan näkemykseen siitä, että kaikki ideat eivät vain toimi (jos haluaa koittaa uusia ideoita jatkossakin).

Markkinointi on aina yrittäjätoimintaa. Markkinointi yrittää aina saada aikaan myyntiä. Se on kaiken liiketoiminnan alku, joten kannattaa aina kysyä – olenko kulujen minimoinnin vai laadun maksimoinnin bisneksessä? Miten tämä heijastuu toiminnassani?

Jossain pisteessä kannattaa valita, esimerkiksi silloin kun pohdit oman toimintasi maineen vakautta markkinoilla. Älä päästä ketä vain myymään sinulle, kun pohdit liiketoimintasi ydintä – eli myyntiä.

© 2017 Jens J. Sørensen

Suomen pitäisi ymmärtää velan mahdollisuudet

Kokoomus on aloittanut talouskampanjan jossa vedotaan valtionlainan lyhennyshaluihin kansalaisten keskuudessa. Mielestäni ei ole soveliasta, että talouspuolueeksi itseään tituleeraava Kokoomus vetoaa talouskantojensa viestinnässä tavallisen kansalaisen kykenemättömyyteen ymmärtää talouden mekanismien kompleksiteettiä (ollaanpa nyt rehellisiä, kuinka iso osa kansasta pystyy puhumaan valtionvelasta sujuvasti, aiheympäristön tuntien?). Etenkään aikana, jolloin puolue myös johtaa valtiomme taloutta, ei luulisi henkilökohtaisen talouslogiikan sekoittuvan valtiontalouteen.

Iltalehden tekemään kyselyyn nojautuminen oman kantansa muodostamisessa niin tärkeään asiaan, kuin valtiovelka, ja sen änkeminen tweettiin, on äärimmäisen heikkoa talousjohtamista. Luulisi valtiovarainministerin haluavan kansan talouden toiminnan kannalta erittäin tärkeän asian olevan osa merkittävästi älyllisempää keskusteluympäristöä, kuin iltapäivälehden kansalaiskysely.

Talouspuolue tunnistaa tietenkin aina tosiasiat. Kohdistan tämän tekstin täysin itseään talousajattelijoiksi kutsuville ihmisille.

Velka on pääoman muotona kaiken kasvun lähde, sillä se on sopimus yrittäjän ja rahoittajan välisestä luottamuksesta kykyynsä tuottaa jotain tavoiteltavan arvoista asiaa markkinoille, vähintään jälleensijoitettavaa korkotuottoa. Korkotuottojen tuottaminen on osoitus taloudessa elävästä luottamuksesta jossa kokonaispääoman lainakustannuksien, korkojen, maksut ovat merkki taloudessa elävien lainasopimusten pitämisestä. 

Korkotuottojen luominen talouteen on pankkijärjestelmän ensisijainen tehtävä, kun taas poliitikot vahtivat sen tasaista jakoa. Ilman korkotuottoja, ei ole todisteita lainasopimusten pitävyydestä globaalissa taloudessa, joten vakaat positiiviset korot ovat hyvin tärkeä asia talouden elinvoiman ylläpitämisessä.

Kaikki tavoitellut asiat jota talous päätyy velanoton myötä tuottamaan saa loppupeleissä kuluttajiltaan arvion, ja arvion ollessa myönteinen (esimerkiksi silloin, kun kuluttaja uskoo ostavansa asian uudelleen) syntyy luottamuskasvua talouden toimijoiden kesken. Kun yrittäjän markkinoimat lupaukset toteutuvat, syntyy uskomusta kaupan uusiutumiseen.

Kaikki velka on luottamukseen pohjautuvaa sen takia, että taloudessa asioita tarjoavien toimijoiden elinvoimaisuus perustuu loppupeleissä kuluttajien keskuudessa vallitsevaan uskomukseen siitä, ostaisivatko he palveluntarjoajiltaan asioita uudelleen vai eivät. Onko kuluttajilla luottamusta palveluntarjoajiin ja rahaa osoittaa ostopäätöksellä tämä luottamus? 

Luottamus reaalitaloudessa palaa aina luottamukseen korkojen tuottamisesta pankkijärjestelmässä, jotta taloudessa olevan pääoman arvo kehittyy vakaasti. Luottamus uusiutuvaan ostopäätökseen synnyttää rahoittajalle luottamuksen yrittäjän toiminnan kannattavuudesta, ja antaa velalle positiivisen takaisinmaksunäkymän. Tämä nostaa luottamusta rahoittajan kykyihin rahoittaa uusia yrittäjiä, ja tärkeintä tämä osaaminen on paikallisessa pientaloudessa. 

Luottamuksen mahdollistama talouden ostopäätöksien uusiutuminen lähtee aina nimenomaan velasta liikkeelle, sillä ilman rahoittajan luottamusta yrittäjän yritysideaan, ei olisi syntynyt ensimmäistäkään kuluttajan ostopäätöstä. 

Päättelyketjun alkuun on erittäin tärkeätä palata kerta toisensa jälkeen. Nimenomaan velka käynnistää rahatalouden ja velkamekanismin käyttömahdollisuus on toivottava asia jotta voi luottaa kykyynsä toteuttaa pitkäjänteisyyttä vaativia sijoituksia. Mikään ei ole rahoituksessa tärkeämpää kuin pääsy pääomaan. 

Talouslogiikka pakottaa, että liiketoiminnan synnytys vaatii aina alkukipinän. Oliko se ensimmäisin alkukipinä sitten yrittäjän idea tai rahoittajan pääoma on samantekevää, sillä molemmat edustavat talouden toiminnassa samaa asiaa eli luottamusta. Luottamusta liiketoiminnan käynnistämisen molempiin vaadittuihin osapuoliin eli rahaan ja ideaan.

Velanottaja osoittaa riskinkantokyvyllään uskonsa vahvuuden omaan tuotteeseensa ja sen tuotantokykyyn, ja mielestäni tässä kohtaa Suomi ei vielä oikein ymmärrä velan merkitystä. Velkaa ei saa ellei rahoittaja usko sijoitustarinaan. Suomi on velkamarkkinoilla tarinankertoja ja jos Suomi kertoo tarinaansa onnistuneesti, niin Suomi saa velkaa vaikka kuinka paljon.

Itseensä luottava kansa uskoo velan takaisinmaksukykyynsä. Kun Suomi komeilee erilaisten elintasotilastojen kärjessä ja samalla ylläpitää korkeaa taloudellista tuottopotentiaalia yhteiskunnan koulutus- ja turvallisuustasojen myötä, pitäisi Suomen itseluottamus velkojen takaisinmaksuun olla korkeammalla kuin koskaan. Jos velat maksettiin sotien jälkeisissä olosuhteissa takaisin, niin luulisi Suomen pärjäävän nykyolosuhteissa varsin hyvin. 

Suomi yhteiskuntana on tuote joka näyttää esimerkkiä siitä miten globaalien elintasotilastojen kärjessä roikutaan näinä päivinä. Tuotekehityksemme on vienyt meidät muutamassa sukupolvessa agraariyhteiskunnasta moderniksi teknologiataloudeksi jolla on erittäin vahva globaali maine. Maineen arvokkuutta vauhdittaa entisestään Pohjoismaiden yleismaineen vetovoima maailmalla. On siis vaikeata nähdä miksi olla luottamatta Suomen talouden velan korkojen takaisinmaksukykyyn.

Suomen maine ja toiminnalliset todisteet mahdollistaisivat merkittävän uskonosoituksen oman kansamme elinvoimaisuuteen. Maailmanmarkkinat janoaa ratkaisuja ja ne varmasti rahoittavat meitä, jos tarjoamme yhteiskuntavakautta lisääviä mekanismeja ja koulutusta niiden käyttöön, pohjautuen omaan esimerkkiimme.

Suomi on oman yhteiskuntaidyllinsä koelaboratorio, aivan kuten Yhdysvallat itsenäistymisensä jälkeen, jonka esimerkkiä moni maa haluaa seurata eri tavoin. Labratilojen kehittäminen maksaa, ja rahoitusta hakeakseeen tarvitsee aina myyntipuheen, esimerkiksi strategian. 

Teoreettisen Suomi200 strategian rahoituksen lähteeksi Suomi voisi helposti nostaa 500 miljardia euroa velkaa sadaksi vuodeksi, jossa rahoittavat yksityispankit saisivat suoran hanan 5 miljardin euron vuosittaisiin verotuloihin lainan lyhentämiseksi ajallaan sekä korot valtion budjetista. Jos korot neuvoteltaisiin 1-1,5% tasolle, olisi sijoitus rahoittajalle suhteellisen riskitön taustasijoitus. 

Ainoa sijoitusoletus on se, että Suomen julkinen järjestelmä pystyy leikkaamaan nettona noin 10 miljardin euron edestä vuosittaisia kustannuksia koskematta palvelutason laatuun. Tämä summa kattaisi lainan lyhennykset ja korot, jonka jälkeen Suomen talouskasvu tuottaisi ylijäämää reaalitalouteen ja elintasomme kasvaisi. 

Johtavana digitalisaatiokansana tämän luvun saavuttaminen pitäisi olla täysin realistista. Jos alkupääomasta 50 miljardin euron investoinnit saisivat aikaan 10 miljardin euron kassavirtaparannuksen, niin olisi Suomella vielä kokonaiset 450 miljardia euroa käytettävissään tarpeen tullen. Voi olla, että koko summaa ei ikinä edes tarvittaisi (velannosto-optiota ei suinkaan ole pakko käyttää), mutta Suomella olisi vuoteen 2117 asti varma käteisvirta taseessaan tulevaisuuden lamoja varten. On kuitenkin hyvä huomioida, että yhteiskuntaa kehittävät työntekijät pystyisivät varmasti laadukkaampiin ja luovempiin ratkaisuihin mikäli heidän rahoitus toiminnan kehittämiseksi ja tulosten osoittamiseksi olisi varmistettu pitkällä aikavälillä. Yhteiskunta kun on kompleksinen ja hitaasti päivitettävä järjestelmä. 

Vuosisadan mahdollisia investointeja varten kerralla kerätty potti säästäisi valtionvelan myyntikustannuksissa ja antaisi tarvittua pitkäjänteisyyttä pistää maailman parhaat valtioinsinöörit (virkahenkilöstömme) yhteiskuntarakennushommiin. Ensimmäinen työ olisi ratkoa miten säätää organisaation toimintaa niin että lainanhoitokulut lyhennyksineen ja korkoineen vähenee operatiivisista kuluista. Sen jälkeen lainainvestointi voi alkaa tuottaa voittoa elintasoomme, kun lainasijoitusten tuoman tuottavuusparannuksen ylijäämä alkaa valua reaalitalouteen.

Kun vielä kaikki sijoituksen tulosten arviointi sidotaan sosiaalisiin lopputuloksiin jota mitataan ympäri yhteiskuntaa jatkuvasti, voidaan kansalaisena luottaa olevamme velanantajan ja velanottajan kanssa samalla puolella pöytää. Kaikki voittavat. Toki oletus on edelleen se, että 10 miljardin euron kassavirtaparannus olisi saavutettavissa, mutta ei se tälle kansalle mikään mahdoton teko olisi esimerkiksi kymmenen vuoden aikajänteellä mitattuna.

Ainoa asia mitä tarvitaan on Suomi200 strategia, jonka rakentamista Sitra voisi hyvin johtaa yhteistyössä puolueiden ja yksityisen sektorin edustajien kanssa. Yhteistyö tarvitsee välillä fasilitaattorin, ja projekti vaatii pysyvän johdon. 

Lisäksi tarvitaan myös ymmärrys velkamekanismin uskomattomasta kauneudesta ja mahdollisuuksia luovasta luonteesta. Ilman sitä, Valtio ei pysty tekemään työtään riittävällä pitkäjänteisyydellä. Nyt jos koskaan on pitkäjänteisyyden aika.

© 2017 Jens J. Sørensen

Yrittäjät ovat luonnollisia ongelmanratkojia

Minulta kysytään usein mitä on mahdollistava ajattelu. Vastaan, että mahdollistava ajattelu on sellaista joka, kohdatessaan ongelman, kysyy heti miten ongelman voisi ratkoa. Kysymällä juuri tämän kyseisen kysymyksen, se mahdollistaa ongelman ratkaisemisen. Mahdollistavan ajattelun myötä on siis olemassa mahdollisuus ratkaista ongelma.

Tätä voisi myös kutsua yrittäjähenkiseksi ajatteluksi. Sama looginen tarinan rakenne kun filosofilla yllä, eri kontekstin sanat päällä vaan:

Minulta kysytään usein mitä on yrittäjähenkinen ajattelu. Vastaan, että yrittäjähenkinen ajattelu on sellaista joka, kohdatessaan potentiaalisen kysynnän (tarpeen ongelman ratkomiselle), kysyy heti mitä tarjoaisi potentiaalisena tarjontana (ongelman ratkaisuna) markkinoille. Kysymällä juuri tämän kysymyksen, se mahdollistaa yrityksen synnyn. Yrittäjähenkisen ajattelun myötä on siis mahdollisesti olemassa yritys täyttää kysyntä tarjonnalla.

Loppupeleissä kyse onkin sitten siitä, käyttääkö mahdollisuutta hyväkseen – päättääkö yrittää ongelmanratkontaa?

Ongelmia on kaikkialla, mutta ratkaisuja ei ole ilman yrityksiä ratkaista niitä.

© 2017 Jens J. Sørensen

Time as a Form of Equity

To build my economic and political philosophy further, I am committing to holding an opinion of the concept of time as being a form of equity. To hold an opinion of something, I must be able to understand it first, which required quite a bit of thought work in putting myself into time and allowing myself to explore what it is. Having gone through the motions of forming myself an understanding of time, I’ve realised just how important a concept it is to understand. My purpose with this paper is to share an introduction to the main idea of how to use time equity as a tool for thought.

How I think about time

I find the most economical path to understanding time is to consider it a form of equity. Considering my time as a form of equity that I invest, to create my own life experience as I best see fit, is a very practical way to think about time. It gives me control over the concept and allows me to consider what life would be like with full control or no control of it.

In the realm of the business sciences, from where I draw the concept of equity, there also exists an accepted term called “opportunity cost”. Opportunity cost is required to allow us to explain our time investment decision with economic rationale, by means of the relativity of the two concepts of equity (something to invest) and cost (required equity investment into another form of equity – worthiness of two things in relative terms). One goes hand in hand with the requirement of the other.

Considering time as a form of investable equity allows me to realize that, whilst doing any consciously chosen act, I have made a decision to invest my time into doing that activity, because I have decided to not invest time into another opportunity, since it came at higher cost. There is always the other opportunity to whatever you are doing, which is actualized when you stop whatever it is that you are doing and do something else than what it is that you were doing.

At minimum, the alternative opportunity is always defined as not doing (the absolute logical negation of) what it is that you are doing. Given the control of one’s time equity, the option to stop always exists.

The alternative opportunity comes with, at minimum, a time cost but perhaps also a financial cost – in total sum, an estimated investment decision price, a required equity investment.

If you are doing an activity, and if you knew there was an alternative activity but decided to do the activity you are doing anyway, then you have calculated the price of “not doing the activity you are doing” and realised it was high enough to prevent you from not doing the activity you are doing. Hence you find yourself doing the activity.

Utility can be maximized without financial equity. Control of time equity is all that is ultimately required to maximize utility in any given moment. This is a big thought in that the removal of financial equity from utility considerations reduces all decisions to a desired emotional outcome experienced in time – at minimum, is it better to be doing what I am doing now, or to not be doing it?

By considering time a form of equity that I am (theoretically) deciding to invest at all moments in time, I am taking control of my own actions. It allows me to consider my ultimate motivations in creating my own experience of life. Considering that there is a well-defined average life expectancy for humans across different societies, then I can roughly estimate what amount of time equity I still have remaining to invest, and what kind of experiences I’m looking for down the road. I can consider my time equity portfolio allocation.

Continuous time allocation

To paint the idea into a broader context, being able to look at the finite amount of time equity I have allows me to form further opinions on systemic societal issues that are impacting my life experience, regardless of my singular ability to control the emergence of these issues as part of my life experience. Put plainly, if the system is outsourcing negative externalities to me, I need to primarily understand how it is impacting my ability to control my own experience of time in order to be able to take action against the externalities.

In realizing time as a form of equity that I have, and control over which might be limited by societal circumstances, my consideration of the externalities society makes me pay for changes completely. I am much less forgiving of negative externalities present in society when I discretely realize that I only have a finite amount of time equity available, and its potential value is being eaten by circumstances not created by me – such as climate change and war-mongering politicians.

Time, considered as a form of equity, is a very powerful way of conducting one’s thinking.

The fundamental importance of the logic of the financial mechanism

Does the option of not doing an activity have a higher cost because what you’re doing is something that you enjoy, and not doing it would come with a cost in the form of a loss of a moment of joy that outweighs any equitable benefits of not doing the activity?

Through an equity lens of examination, the experience of time becomes a fundamental form that we can use, via the concept of a financial mechanism, to examine the nature of time itself and its inherent potential value to actualize desired emotions. The concept of potential and actual, from Aristoteles’ metaphysics, is an almost exact metaphor for time equity.

In utilizing the financial mechanism with time equity inputs, we can remove the need for the usage of any financial equity component in examining the potential emotional utility value of a time allocation decision. In other words, using the concept of a financial mechanism purely with time equity inputs allows us to completely focus our potential decision-value analysis on the desired future emotions from time allocation, with no need to account for any extrinsic financial motivations whatsoever. Simply put, we can focus our analysis purely on the desired emotional impact of a decision, and radically simplify the economic consideration of the logic of everyday decision-making.

The concept of a financial mechanism forces us to examine desired future emotions, resultant from allocations of time equity, from the perspective of mathematically representable risks and opportunities. Mathematical representation brings a layer of objectivity to the analysis of subjective motivations, inherent to the markets, no matter how simple the representation.

The symbolic language of mathematics brings discreteness to the otherwise definitively subjective discussion of human aspirations – what we hope to be able to invest our time into. The mathematical representations can be at an extremely simple level, such as an expected pure good emotion outcome (+) or a pure bad emotion outcome (-) from a potential time equity investment decision – at minimum the comparison of continuing to do whatever you are doing now versus stopping (eg. reading this text versus not reading it. Don’t stop now! You’ve already got this far!).

Despite the simplicity, the mathematical representations of opposite emotional polarities fit the minimum for objectively discussing the subjective decision of time allocation and why certain decisions are or aren’t made. Delving into the subjective rationale for a decision is possible, and this might involve financial argumentation with profits and losses, but the objectivity of any time equity investment decision is already maintained with a simple denotation of emotional polarity – an expected good outcome (+) or a bad one (-).

For example, a + or – answer could be used to answer the question “why am I continuing to do what I am doing? Why am I investing time equity into continuing to carry out this operation as opposed to not carrying it out? Do I want to or need to keep doing it, or not?”

If continuing is a better expected outcome, then the decision gets a + and the other alternative gets a -. Or vice versa. Furthermore, whilst in consideration, both + and -, according to quantum probability logic, are in play at the same time on both sides of the calculation. You can even give both sides a “-“ (“life sucks”) or a “+” (“everything is awesome!”) – it simply depends on the story you want to tell about your motivations in maximizing utility, your return on time equity investment. At best, you get to experience maximum utility. What maximum utility is in practice is not relevant, and completely down to the subjective definition of the observer.

Transforming time

The logic of the financial mechanism is also very important in allowing for the transformation of different experiences in time between two or more parties. At minimum, there is always a supplier and a consumer in the market, which trade experiences in supplying in and demanding. One makes the other possible. The value of those experiences in time are quantified by the financial mechanism, and the exchange of the actual product or service is conducted with money. Money, in turn, helps the supplier live longer to serve the experience to subsequent customers. A piece of the consumer’s ever-decreasing time equity has been put to work in preserving the experience in the market, as shown by increased money in the supplier’s bank account.

For example, a supplier is experiencing the production of a product, whereas a consumer is experiencing the product’s consumption. Both see the product as worthy of their time on different sides of the table. The interchange mechanism of financial paper allows for the transformation of these two experiences in time to provide “unanchored value potential” (money) for the supplier, which can malleably be transformed, via the marketplace, into whatever subsequent forms of experiences in time the supplier wishes to invest into. This could be anything from investing in new tools to paying bigger dividends to reap the rewards of being a business owner.

In turn, the consumer gets the experience of receipt of the product and everything that having experienced the product will lead to. The ever-decreasing time equity of the consumer is, for the time of the experience, transferred to the supplying organization, which has the potential to keep the experience going as long as there is demand in the market. The additional cash on their account, from the consumer’s purchase, gives them more time to keep the demand going with good marketing.

It’s like, when you buy coffee regularly from a local coffee shop, giving a piece of your soul to the place to help keep it alive as long as possible. I find that that is a way of thinking that helps time as equity to sink in as a thought.

Suppliers live and die by consumer review

Two sides of an experientially-motivated transaction

Taking a financial component into account, usage of a financial mechanism will also require the assignment of ownership between at least two parties, as any transfer of equity will, firstly, require another party and then

  1. potential – internal motion of time equity investment to match motivations from both parties, to approve the transfer in the first place, taking ownership of the decision to move time equity towards the other party

and

  1. actualization – the resulting external motion of financial equity (the product, the cash) from one party to another

Ownership is a very important concept the financial mechanism forces into existence. Ownership is seen in who is assessed to hold financial equity after an equity transfer – the basis of property rights is built on the existence of a financial mechanism and the concept of equity (something to own/control) itself. Its importance would also be seen in ownership of both parties’ commitment to the decision that approved the transfer in the first place.

In other words, ownership of time equity is seen as taking responsibility for one’s own decisions, which will actualize into reality through financial equity. In turn, ownership of financial equity is seen as taking responsibility for the resultant maintenance of an actualization – such as making sure that the delivered product fulfills promises made in marketing, whatever that might mean in practice (eg. maintaining a rental apartment).

These examples of the importance of the financial mechanism in creating the concept of ownership truly bring Aristoteles’ metaphysics to life, and reaffirm the logic of considering time as a form of equity that is naturally owned and controlled by every individual. Should Aristoteles’ block of wood be turned into a table or a bowl depends on what future experience in time is desired – what kind of an outcome is the time investor “ready to own”?

As can be seen, the assignment of time as a form of equity allows for the birth of a very powerful, new realm of logic. The new time equity-based methods to examine the path of internal human thought rationalization and external interaction would be very useful for increasing our scientific understanding of conscious experience and real-world societal outcomes. Only upon understanding something, can we improve it to the next level.

Absent the usage of a financial equity component as a factor in a time allocation decision, realising the existence and our natural control of time equity allows us to look at the purely emotional risks and opportunities of making a time allocation decision. In other words, money isn’t fundamentally necessary to consider the potential value of decisions, but time and the emotions it comes with are.

Regardless, considering time as equity forces time to function upon the logic of a financial mechanism. Because of the logical link to finance, it could be said that “time is (an ultimate, experiential form of) money”.

Desired emotions, the concept of aspirational experiences of being, will always be measured and dictated by time equity investment decisions, since time is definitively how experiences will be experienced. As the Stockholm-based creative strategy agency, Pond, has said: “You can’t experience an experience until you’ve experienced it.” The potential is not equivalent to the actual.

In summary, time equity investments conceptually utilize a financial mechanism and, potentially, a financial equity component (such as money) to actualize the potential of an experience in time into reality. Money and other subsequent forms of financial equity are but interim products towards the inevitable emotional end goal – the desired emotional experience of time.

© 2017 Jens J. Sørensen

My first and final response to a terrorist attack

This is all that I will ever have to say about terrorism. The only way to talk about terrorism with a clean conscience is to talk about permanently ending it. That is it.

Now: watch the responses to the London attack and notice how no one is talking about getting to the root of the Islamic terrorism problem, which would be to seriously help (help, not do on behalf of) rebuild the Middle East, and even out inequality in Europe. The goal is as simple as increasing the opportunity cost of terrorism to the point where it just doesn’t make sense to a potential attacker to give up on life.

It is plain and simple investment economics. If life is good (enough), then extremist religion has to make a much harder sell to get anyone to give up on life. The only way to solve terrorism is to give those at risk of succumbing to carrying out the acts better investment options for their time.

Even if there was just an attack in Manchester, and even if there have been plenty of attacks around Europe across the past 30 months in particular, we are not hearing politicians talk about real, lasting solutions. As long as we don’t hear discussion about solving the root causes of terrorism – which have only very little to do with extremism – we are only hearing ways of further feeding the existence of the problem.

In turn, there will be a lot of talk about “increasing security” and “getting our law enforcement officials access to the information they need.” A lot of condemnation and calls for unity on the way to strengthen the Police State – which is what I’m listening to on France24 as I write.

You make the call, but it is worth analyzing whether you think politicians are selling you fear (never-ending problems) or hope (lasting solutions).

It really is this easy to get that most politicians are not up to par in facing facts and actually working towards solutions. They are responsively intelligent people – ready at all times to be aghast – but they seem to have no predictive intelligence of any sort, since they’re not ready to work towards permanent prevention. The behavior of the media, unfortunately, only amplifies the short-termism.

The only politician I’ve heard openly talk about the long-term root solutions to ending terrorism is Jeremy Corbyn (last week’s election debate), so all the best to him.

© 2017 Jens J. Sørensen

Thinking About Stars

OK, so, I’m watching Cosmos on Netflix. Neil deGrasse Tyson, the narrator, is pretty much, like, one step away from Morgan Freeman. That’s how awesome it is to watch this show (go watch the show).

Anyway – at the start of an episode about stars, the narrator says “every time you look at the stars you look into the past.” Because it takes light a whole bunch of time to get here from however far it comes from.

Then I realised how important a thought that is. I thought for a second and realized that you can use stars as a metaphor to think about the most visible people (the real MVPs aka the stars) our society produces – celebrities and other people in the public eye like politicians and business people. Just like stars are the most visible objects nature produces in the night sky.

So, when we look at these people (the stars), we are looking at the past. Because the past is what produced them. Thanks to cultural evolution, the stars are, effectively, clearly visible data on what history and evolution are producing as those most deserving of visibility – both naturally due to demand factors and systemically due to supply factors.

It’s really important to ask the question: Are we creating, listening to, or being told stories about the past (rhetoric eliciting eg. past fears or dreams) or about the future (rhetoric eliciting eg. current anxieties or hopes)?

Which direction do we think we’re going towards relative to the answer to the previous question? Think about, for example, the story Donald Trump is selling Americans right now – and the fact that a lot of people believe it and are moving towards making it a reality. The story always leads.

This is an interesting area of thought. Who gets the most attention from you – who are your stars? What’re their values? How well do you think they understand them(selves)? What’s their reflection of (or influence on) you?

Who’s in your media mix? Why?

Science is cool.

Ps. Everything isn’t driven by pure, untouched demand – in real life, supply has an opinional impact on demand in all transactions (it’s called sales and marketing). When you stop and think about that, you realize how important the media & entertainment industries are in both reflecting the nature of the masses and influencing them. They’re giving us data on what we are like as a society by nature – and by control. This is, pretty much, the ultimate argument for news transparency and ethically diverse (also ethnically diverse) and all-around balanced reporting.

Oh, transparency and ethics goes for entertainment media, as well.

© 2017 Jens J. Sørensen

Kirkkonummen parkkinormi on päivitettävä

Kirkkonummella on pitkä, kunniallinen historia, jota on viime vuosikymmeninä leimannut tietynlainen maaseutuidylli kaupungin kyljessä. Mielikuvat kunnastamme ovat omakotitalo- ja yksityisautokeskeisiä ja moni on päässyt toteuttamaan asumisunelmaansa kunnassamme onnistuneesti – ja pääsee jatkossakin.

Aika, jossa elämme on tuomassa merkittäviä uusia ainesosia asumisen vaihtoehtoihin, emmekä Kirkkonummellakaan ole enää pitkään eläneet yhden idyllin mukaisesti. Kaavoitustyö Masalan ja Kirkkonummen keskustoissa on kovassa vauhdissa ja vahvistaa tuntuvaa kaupungistumisen trendiä kunnassamme – tiiviimpää asumista hyvien julkisten liikenneyhteyksien varrella.

Erinomainen liikenneinfrastuktuuri vajaakäytöllä?

Yhteiskuntarakenteen selkäranka on liikenneinfrastruktuuri, jota meille on suotu Kirkkonummella kuin hopealautasella. Meillä on valmiina hyödynnettäväksi Länsiväylä, Kehä 3, rantarata sekä kilometrin päähän tuleva Länsimetro – rakennuspalikoita jonka vuoksi moni muu kuntapäättäjä myisi yhden munuaisistaan.

Runkoväylien ympärille kehittyy luonnollisesti tuntuvimmat talous- ja elämiskeskittymät, sillä kokonaisuus toimii logistisesti parhaiten. Tottakai toimii. On järjetöntä kuvitella toisin. Liikenneinfrastruktuurista pitää siis ottaa kaikki irti, sillä investoinnit ja ylläpitokulut ovat niitä kalleimpia, joita yhteisesti verovaroin teemme.

Siitä huolimatta, että runkoväylämme ovat kunnassa hyvin tiiviillä alueella suhteessa koko kunnan pinta-alaan, on Kirkkonummella edelleen koko kuntaa samalla tavalla kohteleva parkkipaikkojen rakentamisnormi. Tämä tarkoittaa sitä, että rakennuttajien pitää rakentaa vähintään yksi autopaikka jokaista 85 kerrosneliömetriyksikköä kohden riippumatta siitä, sijaitseeko talo Porkkalanniemellä vai Masalan Ratavallissa kunnan parhaiden julkisten liikenneyhteyksien varrella. Tämä määräys on myös sama riippumatta siitä, onko rakennuttajien mielestä alueilla kysyntää autopaikoille tai ei. Useimmissa kunnissa parkkinormi joustaa alueen sijainnin ja julkisen liikenteen saavutettavuuden mukaan. Vertailun vuoksi Espoon aluekeskuksissa vastaava mitoitus on 1 / 120 ja esikaupunkialueillakin 1 / 95.

ratavalli

 

Autopaikkojen piilotetut kustannukset

Autopaikat ovat yksi yhteiskuntarakenteen suurimmista piilotetuista kustannuksista. Sillä autopaikkoja on pakko rakentaa riippumatta kysynnästä, niin tämä “pakkotarjonta” laskee autopaikkojen käyttökustannuksia niitä tarvitseville. Kustannukset eivät suinkaan häviä minnekään – ne vain siirtyvät kaikkien muiden maksettaviksi. Kustannukset näkyvät epäsuorasti kun tonttimaata käytetään epätehokkaasti, nostaen esimerkiksi asumiskustannuksia ja yrittäjien investointikuluja kuntaan.

“Mikäli sääntely ei korjaa mitään erityistä markkinoiden epäonnistumista, ja sääntelyn taso poikkeaa yhteiskunnan kannalta tehokkaimmasta mahdollisesta tuotannon tasosta, sääntelyn olemassaolo on haitallista kokonaishyvinvoinnille. Autopaikkoja rakennetaan, vaikkei kuluttajia kiinnosta ostaa niitä rakennuskustannusten mukaisilla hinnoilla – tämähän on taloudellisesti tehotonta eli kokonaishyvinvointi laskee,” sanoo gradututkija Tuuli Vanhapelto Aalto-yliopistosta, joka tutkii parkkipaikkanormien yhteiskunnallisia kustannuksia Helsingin Kaupunkisuunnittelu- ja Kiinteistöviraston toimeksiantamana.

Autoilun kustannuksia jaetaan siis nykyisellään kaikkien maksettavaksi. Parkkipaikat laskevat maankäytön tehokkuutta ja nostavat kustannuksia, etenkin keskustoissa hyvien liikenneyhteyksien varrella, jossa rakennusmaa on kalliimpaa. Kysyntä hyvien julkisten liikenneyhteyksien varrelle nousee koko ajan samalla, kun autoilun kysyntä laskee nuorempien sukupolvien varttuessa. Samanlainen ilmiö syntyy kun iän karttuessa muutetaan omakotitalosta keskusta-alueille lähelle julkisia palveluita.

Parkkipaikoille matalampi minimi ja loput markkinoiden määriteltäväksi

Kirkkonummen kunnan virkamiehistö on ansiokkaasti valmistellut parkkipaikkanormin päivittämistä siten, että eri alueilla on erilaiset määräykset. Normi toimii siten, että kunta määrittää minimitason – vähän kuten työehtosopimukset minimipalkan – jonka tosin saa ylittää mikäli kysyntää on. Aivan samalla tavalla, kun korkeampaa palkkaa saa maksaa. Kauempana lähiössä autopaikkoja tarvitaan enemmän, ja keskustoissa (kadunvarsipysäköintiä lukuun ottamatta) vähemmän, ja tämä tasapaino jätetään markkinamekanismin hoidettavaksi. Markkinat hoitavat kustannusten kohdentamista enemmän sitä mukaa mitä matalampi minimi asetetaan.

Kyseessä on siis minimi. Mikään ei siis estä parkkipaikkojen syntymistä, jos niille on kysyntää. On siis hyvä kysyä – onko?

Masalan Ratavalli on Kirkkonummella poikkeuksellisen hyvien ja nopeiden liikenneyhteyksien varrella. Alueella on pääosin nelikerroksisia kerrostaloja ja valtaosa jalanjäljestä on maantasopysäköintiä nykyisten parkkipaikkanormien mukaisesti rakennettuna. Aluetta on pääosin rakentanut YIT, joka on pitänyt asunto-osakkeiden hintaa matalampana erottamalla autopaikat osakekaupalla myytäväksi niiden käyttäjille – asuntoyhtiöt eivät siis pääsääntöisesti omista parkkipaikkoja, vaan jokainen autoilija on ostanut paikan itselleen markkinoilta.

Onko mennyt kaupaksi? Vuosien myyntiponnistelujen jälkeen, Ratavallin aluepysäköintitontilla on edelleen myynnissä neljä katoksen alla olevaa auton ulkopaikkaa mietoon 7.500€ kappalehintaan. Autoilu ei kiinnosta yhtä paljoa, kun kustannukset pitääkin maksaa täysin itse. Julkisten yhteyksien myötä alueella on myös autottomia talouksia.

Emme väitä, että autoilu pitäisi kieltää tai tehdä kohtuuttoman vaikeaksi. Kaikilla on omat tapansa elää ja yhteiskunnan on tehtävä se mahdolliseksi. Jos kuitenkin valitsee autoilun osaksi omaa elämäntyyliään, etenkin jos tämän yhdistää haluun asua lähellä keskustoja hyvien julkisten liikenneyhteyksien varrella, pyydämme vain sen, että käyttäjä maksaa omat kustannuksensa, eikä toimi kustannusten vapaamatkustajana.

Parkkipaikkanormien kehityssuunta Kirkkonummen virkamiehistön toimesta on aivan oikea. Väitämme, että se voisi keskeisimmillä keskusta-alueilla olla ehdotettuakin kunnianhimoisempi, sillä tulevaisuuden kehitystrendien ennakointi asettaa vahvat paineet hyödyntää keskusta-alueet niin elävän urbaanisti kuin mahdollista.

Metropoliseudun liikenneinfrastruktuurin täysimittaisen hyödyntämisen myötä itäisen Kirkkonummen aluepoliittinen tärkeys on jo nyt koko Suomen taloudelle merkittävä, puhumattakaan oman kuntamme ontuvasta taloudesta. Kun venyttää aikahorisontin maankäytölle 2100-luvulle asti, joka on oikea lähtökohta kun puhutaan runkoväylistä, nousee merkittävyys jo ilmiselväksi metropoliseudun kasvaessa.

Taloudelliset argumentit puoltavat parkkipaikkanormiston kehittämistä

Argumentointi parkkipaikkanormien suhteen on puhtaasti taloudellinen ja kunnioittaa markkinamekanismin toimimista kustannusten kohdentamisessa. Tutkimustulokset ovat UCLA:n legendatutkija Donald Shoupin myötä alkaneet tulla esille jo 1970-luvulla, joten tarvetta lisäselvittelylle tai vitkuttelulle ei ole.

On loppuun hyvä todeta, että Kokoomus puhuu itsestään nimenomaan talouspuolueena. Mitä Kirkkonummen johtavat kokoomuspoliitikot ovat mieltä parkkipaikkanormiston kehittämisestä ja yhteiskuntarakenteemme kalleimman ja tärkeimmän osan, liikenneinfrastruktuurin, täydellisestä hyödyntämisestä?

Nyt ollaan suoraan ja keskellä heidän väitettyä tiedollista osaamisaluetta – taloutta.

Monille ei välttämättä tule yllätyksenä se, että oman elämäntyylin tukeminen muiden varoilla auttaakin yhtäkkiä unohtamaan oman markkinauskon. Haaste järkevän talous- ja rakentamispolitiikan kohdalla on selkeä, ja tässä tekstissä heitetty kehiin Kirkkonummen julkisessa keskustelussa.

Jens Sørensen
Kirkkonummen Vihreät

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa 9.10.2016

 

Infrastructural Healthcare
Infrastructural Healthcare

 

© 2016 Jens J. Sørensen