Politiikka on älyn ja sydämen käyttämisen urheilua

Jos ajatellaan, että urheilija on erityisen onnellinen onnistuessaan, ja muistetaan, että hän on harjoitellut ja tehnyt töitä aivan valtavasti kyetäkseen suoritukseensa, niin voimme todeta että, urheilijan esimerkkiä seuraten, voimme oppia olemaan erityisen onnellisia: harjoittelemalla ja tekemällä töitä, uskaltamalla pyrkiä onnistumaan ja hyväksymällä mahdollisuudet, että on myös mahdollista epäonnistua.

Ja miksipä emme haluaisi erityisen onnellisia olla? Pitää vain tutkia ja ymmärtää, miten urheilijat toimivat ja miksi, jos haluaa heidän esimerkistään oppia. Suosittelen Aki Hintsan Voittamisen Anatomia -kirjaa tämän polun ensiopukseksi. Itsensä tunteminen ja yrittäminen tuntuu olevan tärkein viestinsä.

Tutkittuani jo pitempään, näen itse politiikan älyn ja sydämen käyttämisen urheilulajina, jossa lukeneisuus ja ihmisymmärryksen käytännöntaidot yhdistyvät isoon lautapeliin jossa on mukana hyvin todelliset panokset: yhteiskunnan tilan kehitys, historian reaaliaikainen muokkaus. Politiikalla on lajitasot, aivan kuten muussa urheilussa: paikallisesta globaaliin. Joskus varmaan jonnekin asti ulkoavaruutta ulottuen.

Olen itse aloittanut poliittisen urani paikallistasolta vuonna 2012, kun pääsin Kokoomuksen listoilta Kirkkonummen kunnanvaltuustoon. Nyt Sinisten kautta suuntaan katseitani isompiin kokonaisuuksiin maakunta- ja valtakunnallisella tasolla, ja harjoittelen työssäni isompien, mannerten- ja mannertenvälisten asioiden pohtimista, tulevaisuuteen valmistautuen.

Varsinaista tekemistä ja sen harjoittelua, siis. Koen itseni käytännön miehenä, joten urheilijoiden idolisointi ja heiltä opin ottaminen on minulle mitä miellyttävin itsekehittävän motivaation lähde työhöni: urheilu kun on lähtökohtaisesti sitä hauskinta käytännön tekemistä, niin miksi en oppisi sen yksilösuorittajien kotimaisilta huipuilta: Bottaksilta ja Räikkösiltä?

Urheilijamieli tuo pitkäjänteisyyttä tekemiseen. Tavoitteiden asetanta ja suunnitelmallinen, tulospohjainen tekeminen ohjaa arjen energiankäyttöä. Tärkeintä on ylläpitää kalenteria siten, että tärkeimpien merkkipaalujen kohdalla ollaan huippuiskussa. Muuten seurataan perusohjelmaa tai teho-ohjelmaa, tavoitteissa pysymisen mukaan asetettuna, kropan jaksamista aina kunnioittaen. Kyky mitata ja ymmärrys tietää, milloin mennään mittauksesta uskon (tai whatever) puolelle, on kaikki kaikessa. Omasta hengestä otetaan kaikki tarjolla oleva irti silloin kuin on tarpeen – ja useasti vaikeissa paikoissa onkin.


Välispiikki Sinisten toiminnasta

Kaikkea ei voi mitata. Se on tärkeätä pitää aina mukana.

Ei kuitenkaan ole kyseenalaistettavissa, että toritapahtumien ja suorakontaktien määrä ei olisi mitattavissa: poliittinen myyntityö ei lopu koskaan, ja sen ylläpitäminen onkin puoluepelin ensimmäinen haaste. Mittarit eivät valehtele, ja puoluekentällä on paljon ryhdistäytymistä edessä ja parhaiden mukaankutsumista luvassa. Tekosyitä tekemättömyydelle ei juurikaan ole jos on rakastunut Suomen siniristilippuun siten, kuin minä koko elämäni mitalta olen ollut. Sinisissä näitä mittareita tullaan seuraamaan jokaisessa piirissä ja kunnassa tarkasti, kontaktikoulutusta jatkuvasti ylläpitäen ympäri maata.

Urheilijat keskittyvät tavoitellun tuloksen saavuttamiseen. Keskeisin työmme tulos politiikassa on omien kansalaistemme hyvinvoinnin tason ymmärtäminen siinä hetkessä, missä eletään, jota käytämme tietolähteenä politiikkamme ohjaamisessa puoluejohdon tasolla. Olemme ikuisia tiedonhankkijoita – teemme tarkoituksellamme työtä kaikkien puolesta, urkkimalla tietoa siitä, miten he voivat: korkeimmilla mahdollisilla käytöstavoilla varusteltuna, tottakai. Yksityisyyden suojeleminen on pyhä asia.

Toissijainen tulos on Suomen lipun arvokkuuden varmistaminen kansainvälisissä silmissä – vaikka se on kansainvälisen kaupanteon kannalta kriittistä, niin seuraa se  politiikkapriorisoinnissa aina oman kansan ja täällä asuvien hyvinvointia. Kun tehdään jotain uutta, niin aina ei tule näyttämään muiden kilpailijoiden silmissä hyvältä, kunnes he alkavat seuraamaan tekemisissään perässä. Uskon muiden maiden seuraavan Suomen tekoja tulevaisuudessa merkittävästi enemmän, aivan kuten urheilussakin eri treenityypit leviävät tuloskateuden voimaannuttamana. Suomen on tärkeätä olla avoin ja näyttää muille esimerkkiä avoimesti, lajin hyvinvointia kehittäen.

Kotimaan sisällä toimimme Sinisinä samankaltaisesti: pyrkien olemaan esimerkki muille, hyväksyen sen, että joskus he tulevat taas olemaan esimerkki meille. Ja hyvä niin – kokonaista kansaa ei yksi porukka yleensä ikuisesti johda. Painetta kannattaa jakaa, yhteistyökykyä ja luottamusta yli ryhmärajojen vahvistaa niin, että voi elää toppuullisin mielin, vaikka oppositiossa istuisikin.


Politiikan fyysisyys

Politiikka on urheilua myös fyysisesti, sitä ei ole syytä unohtaa. Sydän pakottaa asian olevan näin: tunteet on tunnettava ja ihmiset on kohdattava kasvotusten. Kropan pitää toimia ja lihan liikkua – päätelaitteen varressa roikkuminen ei riitä alkuunkaan.

On epä-älyllistä ajatella, että politiikan ajattelutyö ei olisi myös fyysisesti kuluttavaa. Päinvastoin. Kun ajattelee isoimmilla maanpäällisillä tasoilla yhteiskuntaa ja sen tulevaisuutta, joutuu keho kovien rasituspaineiden alaiseksi, vaikka työtä tekisi nojatuolilla nojaten tai selkä seinää vasten (ryhtiä kehittääkseen, esiintymisvarmuutta tehostaakseen). Teki työtä asennossa missä tahansa, tilannetajun tuoma älykkyys pudottaa kovimmat ajatuspommit sydämelle hitaasti ratkottavaksi, ja se moraalivastausten tunnereaktori ei todellakaan aina toimi hirveän nopeasti. Moraalikysymysten ratkonnan vaikutus tunteisiin voi olla lamaannuttavaa – yleensä politiikassa pitää tunnepaineiden alaisena vielä liikuttaa kroppaa tapaamisesta toiseen, torilta kymmenennennelle. Ei pidä väheksyä sitä miltä tuntuu pohtia asioita, joissa ihmishenget ovat pelissä mukana.

Epävarmuuden sietäminen omien avauksien vastaanoton hyväksymisessä pitää olla huippuluokkaa koko ajan, mikäli haluaa esiintyä vakuuttavasti jatkossakin. Ei voi ikinä tietää mitä saa palautteena kun avaa suunsa jollain uudella. Ei kuitenkaan saa heikentyä iskuista liikaa. Muiden erimielisyydet on määritelmällisesti pakko hyväksyä, mutta niiden ei saisi antaa liikaa vaikuttaa oman selkärangan pitävyyteen. Iskuja kuitenkin tarvitaan oppiakseen ja toki: aina pitää olla avoin sille mahdollisuudelle, että itsekin voi tehdä virheitä ajattelussaan ja päättelyssään. Politiikassa oppii olemaan armollinen itselleen, varmaankin sen myötä että siellä pyritään lähtökohtaisesti olemaan armollinen myös muille. Tee kuten itsellesi soisit tehtävän, ja niin poispäin.


Lopuksi viesti maailmalle täältä Pohjolasta

Tällä hetkellä kansainvälisen politiikan huipulla pelataan kovaa. On aina hyvä välillä muistaa niitä hetkiä jolloin on hyvä hidastaa ja kysyä, mennäänkö lajissa liian lujaa. Esimerkiksi Formula 1 -legenda Ayrton Sennan kuolema vuonna 1994, päivän F1-kuski Roland Ratzenbergerin kuolonkolarin jälkeen, sai F1-lajin johtajat sitoutumaan turvallisuuteen sillä tasolla, että meni kaksikymmentä vuotta seuraavaan kuollettavaan onnettomuuteen F1:ssä. Jules Bianchin onnettomuus Japanin GP:ssä vuonna 2014 johti välittömästi toimenpiteisiin, joka ennaltaehkäisisi samanlaista katastrofia radalla.

Urheilijoilta voidaan politiikassa oppia paljon, yhdessä pyrkien kohti sitä erityistä onnellisuutta. Reaktionopeus haasteisiin on keskeistä taktisten kykyjen ylläpidossa. Strategisten taitojen rapautumista pitää ennaltaehkäistä olemalla suunnitelmallinen oman suuntansa asettamisessa, urheilussa urheilukausien välillä, politiikassa vaalikausien välillä. Välillä merkittävästi pitemmillä aikajänteillä, kuten nykyään, digitalisoitumisen tuomassa murroksessa, pitäisi ehdottomasti tehdä.

Selkeät tavoitteet ja niiden mukaisesti oman toimintansa ohjaaminen politiikassa toisi paremman pelionnen lisäksi myös paljon syvempää lisäarvoa, elämänturvaa, kansalaisillemme. Kyllä Suomen pelipaidan kantamisesta työssään saa jotain erityistä irti  elämäänsä – suosittelen kaikille kynnelle kykeneville lajiin mukaan liittymistä.

Pysyvä Tavoite on aika yksinkertainen: maailmanrauha.

Hommiin, ja Marsiin, siis!

Who is Finland?

Systems thinking is on the rise across academia and industry, and is slowly starting to seep its way into the public consciousness through the political and bureaucratic realms. Systems thinking, essentially a rebranded, linguistically updated version of applied mathematics, is the study of entities that have inputs and outputs: systems are like living things that eat and shit and thus have the capacity to keep on moving as long as you have the energy to keep talking about them.

Learning to think about systems, practicing with the skill, awakens the capacity to consciously see the connections between the separate components of a whole, and how they interact. The better you get, the more complex a system you can handle – all the way from your own body to the Universe and the Multiverse (definitely stories for another time – they’re, honestly, the best System Stories out there).

The science allows for the conceptual study of a whole, and provides the mathematical-logical tools required to investigate the depths of this whole, the system – its details and other minutiae. A proper investigation uncovers potential relativities within the system and between comparable systems, as the causes and effects of different tweaks within a system unravel themselves in the story of the reactions of the system, told across time. Societal systems, as tweaked and nudged and pushed by their components – human Citizens – write the course of history as it happens.


Societies-as-Systems

Of course, like all systems that we humans study – now that we’ve been aware of the quantum realm for about a century – we can’t avoid the fact that our investigation of a system might impact the results of the investigation. The ways of the quantum mechanics dictate that there is ever-present uncertainty regarding whether or not the observation of a system impacts the state of the system and, thus, the outcome of the observation.

Since Max Planck and all the other quantum mechanics discovered this stuff a century ago, we can’t disregard the simple logic of their findings. System analysis, when it contains the uncertain nature of foreign humans, is completely quantum-logical. At first meeting of a new person, we can’t tell almost anything about our impact on them. After knowing them for a while, after we’ve domesticated ourselves with the other person, can we understand how our way of being impacts theirs. Just ask anyone who’s ever lived with another person.

We can’t avoid uncertainty at the national level. If you ask somebody about the nature of their homeland directly, are they going to be straight with you? If you spy on another’s homeland, how do you know they’re not spying you back, and trolling you back in a certain direction (where you came from)? Diplomacy between lands exists and has existed – since whenever it was that people of two separate lands first met as representatives of their land – to increase the levels of understanding between lands so that responses in different situations can be expected, allaying fears of outsized confrontation in the face of the unavoidable altercations between lands that will surely exist as the societal tectonic plates continue to shift with the politics of the times.

The System of Flags is a territorial identification system – the simplest visual brands for different regions on a map. It stands alongside other similar systems and their symbols indicating sovereignty – totem poles at the centers and borders of lands, walls built around perimeters, and so forth. Claiming sovereignty of land is the same as claiming a monopoly right to administration of the Undernet (because it makes the most economic sense), which I explain in the next section of the text.

A quality assessment of the different components of the System of Flags – the understanding of my own society and those of others, my job as a politician wishing to maintain a relative view of our internal state in Finland (relative as in comparing our land to those of others) – is to answer the simple questions: how well do our homes work? What can we do to make them even better? The state of human life is the comparable function.


Who is Finland?

Take a walk around your local downtown. Or around the block in your cosy suburbian neughbourhood. What do you see?

What were innovations in the decades and centuries of the past are now as natural as the moon and sun. The streets, sidewalks, the piping underneath, and the houses all around, are all products of the naturally co-operative state of society, where we work together to build the surroundings we wish to live in together, in peace and hope for the future. The food in your fridge and the heat in your floor are all products delivered by a massive, land-based technological system that makes life in the modern world possible. If the digital world and its various clouds in the sky function in the Internet, then the physical world functions in the raw technology and the piping of the Undernet – and will always do so.

Or, did someone learn to live without water somewhere? The Undernet is the technological system we use to connect to nature, allowing us to live in the modern world where we don’t chop firewood and drink straight from the stream in the forest, but rather turn a heating dial and open the tap (at least here in Finland). The Undernet requires all the industries that go into making it – none more or less important than the other. A system always requires all its parts to be as it is.

Just like there are quality differences in broadband reliability on the Internet, are there quality differences in reliability in the Undernet. The difference is that losing the Undernet means we have about three days to live – average human lifespan without water. Losing the Internet means we go back a few decades, but stay alive. Or do we?

So – when things get close enough to home in a modern world – the quality measurement of a society boils down to the cleanliness of the tap water, the trustworthiness of the electricity source and Internet connection, and the purity of the food in the fridge. These are the components that simplify the nature of life to a process of staying alive – food, water, and thought go in, all kinds of human lives come out. Better inputs is usually associated with better outputs.

But so – who is Finland? Ask any Finn and you will get any answer, since the size of nations makes it pretty much a practical necessity to assume that the full spectrum of opinions – from the most agnostic to the most depressed to the most elated – will be dished out, as long as you keep asking long enough. Your perception of a nation is always entangled with the time you invest into spending time with its various peoples. Life in any nation is always life, with all its ups and downs, and no land accomplishes perfection. What matters is the portfolio distribution of outcomes to your questioning, and the ability to reason with its moralities, which defines your ability to form an opinion, which ends up as your definition of state.

But there are always commonalities of perception amongst peoples, which spur out of common histories and can be studied through the aggregate sales messages that politicians have used across history to sell their homeland to their citizens – the primary source of motivation to vote. Politicians source their sales messages from the lives of the citizens, and thus represent the most honest opinion of what people are proud of in their respective lands (proven by votes collected, assuming honest elections). Politicians get people up off their Netflix-magnetized asses and into a voting booth, inheriting the right in every election to speak on behalf of the peoples who inhabit their lands.

As a result of our nature-bound history, many Finns would point at our clean tap water, our fresh foodstuffs and overall close connection with nature: these are all things that Finns incessantly tell foreigners, probably because it has only been 70 years or so since most of Finland was an agrarian society. The sales message is completely true: nature can’t be ripped out of the Finnish psyche. When people here speak positively of the connection to nature – even the most downtown hipsters – then they are mostly not lying. Our transformation from an agrarian state to a technologician state has been epically fast, but the connections to – and deep respect for – our roots remain strongly intact. Just study the statistics around Finnish ownership of holiday cabins.

Things change rapidly, however, when a Finn talks to another Finn. All that most Finns do, when speaking of Finland amongst ourselves, is bitch about the problems of our land: the weather, the darkness, the cold, the sometimes (recently often) embarrasing state of politics. Oh – a particular discussion favourite of the Finnish psyche – which international media mentioned Finland and why? We seem to be paranoid about our reputation in the media, probably because it is our main advertising channel to the rest of the world: contrary to beliefs on the Internet, Finland most certainly exists, and the news stories about us, written by others, are our proof!

That is the state of our societal discussion as of May 6th, 2018, as perceived by me, from deep inside our system. I am part of it. When I speak to a foreigner, I’ll give the best sales speech on behalf of our sovereign pride that there is. When I speak to a fellow Finn, we let it rip. You can’t fix what you don’t know is broken, so I guess Finns excel at finding bugs, so that we can get to work on fixing ourselves.

Despite all the angst in our political realm, the bureaucratic realm powers on, with civil engineers and social workers making sure that our water stays clean and our people remain mostly healthy. The pride they hold in their work means that they focus on the quality of their own zone within our flag system, and preach to the world about how its done: how are the people to be served? If you ask a Finnish bureaucrat about what they do, they will most certainly be able to tell you about their current success stories, and again – give you a new perspective on Finland. Internally, they’ll bitch on.


Am I going to answer my own question?

I sort of just did. The answer to ”who is Finland?” depends completely upon who you ask. It is the nature of studying human nations.

So, maybe we should ask everyone at the same time by looking at global statistics. That is what statistics are for. Our quality of life, as shown by the statisticians (thanks Math & Logic for all your work across academic history in bringing everythought together) seems to be built on our success in the operating quality of education, the operating quality of our infrastructure and living environments, and our general happiness levels with the way things are – despite a shit-ton of problems.

The odd thing is, however, that Finland has only internationalized for a few decades. How did we end up at the top, when a few decades ago we didn’t know it was there to be experienced? Is our driving force a need to show everyone that we can stay independent? That we’re as good as the rest of the flags? Why are we here, at the top?

Who knows. We are who we are and we roll as we do. I think most of us are still a bit surprised about where we stand statistically-speaking. What ties it all together?


The easiest answer lies on a map

There is definitely one common, entangling factor amongst Finns: work.

Finnish history is as Lutheran as it gets, and there is an obvious reason why: we are people of the North. For us, winter is coming is not simply a saying on Game of Thrones: it has been and continues to be a fact of life that we choose to live with, for we enjoy the full experience of the four seasons. Our natural human history – the one from our time spent in the woods through centuries and millenia of the past – has been one of a race against the winter, and that has descended traits into our national psyche that can’t be removed.

Winter kills those who don’t step up to the plate and chop the firewood, who don’t row the boat in the autumn cold and catch the fish, who don’t have the guts to hunt the wild boar – whatever time of year it is (by the way – have you heard of the Danish pighysicist, Niels Boar?). While these aren’t daily activities for most of us anymore (probably some), then the working spirit lives on in our modern activities: the winter tyres on the car don’t change themselves back into summer mode, the summer cabin doesn’t keep itself in shape through all the seasons, and so on, and so forth.

Finns live and thrive on work. We love doing things ourselves. It is what we do and what we know best, since it is what we have done for so long to stay alive, with the Gods of the North as our guides and mentors – and primary enemies. The spirit of Finnish engineers is such that we will work until it works, damn it, because otherwise we are screwed.

No work, no money, back to the forest. We are NOT going back to the forest.

So, perhaps you should go and ask ”who is Finland?” from those still ploughing our fields in the harshest of conditions, those who keep our land living despite its immense difficulty – or perhaps because of it, as a Finn is always up for a challenge. Perhaps you should ask the local entrepreneur who still manages to run a profitable business, despite the high taxation costs of operating a well-being society with broad social safety nets for our citizens – and everyone else who lives here. Perhaps you should ask the bureaucrat civil servant making sure the local kids are doing well, who lives on a comfortable paycheck after decades of work, but still makes less than her daughter, a few years into her career in the private sector. Civil servants in Finland: head down, face forward, into the storm – always for the kids.

Indeed – perhaps the most honest answers to ”who is Finland” will come come from those working day-in, day-out, to make us happen – just like they will from any nation, anywhere. To make our blue-and-white flag flop nicely in the wind – always nice, always in a process of improvement, always doing our best to keep up with the rest of them. Just like everyone else, because that is what we do to live, laugh, love.


If you ask me

 If you ask me, right now in history, then my answer to you is this: we are the Land of the Spirit of the Rock, for that is what our geology is made of: grade A bedrock, all around the land, from top to bottom, west to east. That the Spirit of the Rock should reside prominently in Finland is also seen in our high levels of heavy metal enthusiasts. But, of course, others might see us as the Land of the Spirit of the Tree or Lake – because there are so many of them as well.

To me, the Spirit of the Rock bellows a growl saying ”no excuses”. We hold, no matter what (unless we liquidate and go magma, but that’s a story for another time). Like our future Formula 1 World Champion Valtteri Bottas, an idol of mine, says: ”Never give up.”

Welcome to No Excuses Finland (well, except for very-well made-up reasons).

We look forward to working with you, and watching you try to keep up with the speed of the waving of our hands and our pörfekt längvitskils 😉 Don’t worry – most of the time we’re not keeping up with ourselves, either. At least we try.

—-

We live off of
The combined grace of
Our Planet &
Our Sun &
How thankful we are for them
Determines who we are &
How well we are being

Value For Life

Dear Facebook

Dear Facebook,

Why don’t you and your Marketing Partners put together a nice little video that showcases Power Editor and some of the other tools out there that Facebook marketing is conducted with? This would provide you with the chance to explain how ad targeting works and why it is never, ever done at the level of seeking out individual people – individual consumers aren’t being spied upon, but groups of them are being studied so that the likelihood of ad relevance  to the recipient is higher, making the service better – not worse. Who knows – you might even end up teaching a budding entrepreneur or two about marketing in the modern age!

Facebook advertising, and how it works, isn’t easy to understand for most people. I believe teaching the people (not the leaders, separately, but the people, directly – you’re like the Pope to many, Mark – time to come out of the darkness and teach them how your shit works) about the inner workings of the Facebook code-organism (is Facebook sort of like a cyborg, human-code mashup?) should quell immediate paranoid fears amongst a population of people around the world that do not understand the first thing about computers, code, and the Internet, that Facebook is on a quest to ”maliciously spy” on anybody.

You have to teach so they can understand why they can feel safe, amidst a lot of negative publicity in this war of Flags vs. Facebook that is now clearly raging on – particularly from Brexit-worn Great Britain. Whilst the Cambridge Analytica stuff is a clear emergence of fate (how could Facebook have known something that stupid would be done by an external party?), the commercial side of Facebook and it’s business model shouldn’t be questioned, per se. It is standard digital age media business that you are running, and there is nothing wrong with that side of things.

If, furthermore, you can start explaining how to use Facebook safely (and redesigning your product accordingly, forgoing incessant “turn on notifications” requests because some coder’s cash bonus depends on the notification feature being used), without overcooking it into social media and smartphone addiction, then you’d truly be a model corporate citizen.

Get to work, Mark. Come on now.

Velka on luottamuksen todistin

Mikään asia ei ole koskaan ikinä missään alkanut ilman, että on otettu velkaa. Tämä on määritelmätason totuus. Velka on hetken luottamuksen lunastamista tulevaisuuden luottamuksen ansainnan todistamiseksi.

Toisin sanoen: velan takaisinmaksulla todistamme, että meihin kannatti luottaa, sillä takaisinmaksu tarkoittaa sitä, että me olemme saaneet tehtyä sen mitä varten velkaa haimme, velanantaja on saanut rahansa takaisin korkoineen, ja kaikki ovat siten tyytyväisempiä kuin ennen. Tämän myötä on todennäköisempää, että meihin luotetaan myös tulevaisuudessa. Velka on luottamustesti jonka läpi päästessään pääsee käsiksi isompiin ja entistä houkuttelevampiin testeihin.

Velka on luottamuksen lunastusteknologia joka mahdollistaa sen, että on mahdollista alkaa rakentaa kohti kuvittelemaamme tulevaisuutta. Kun kuvittelemme jonkun tulevaisuuden ja toteamme sen tavoittelun olevan tavoittelemisen arvoista, keräämme itsemme kasaan, pistämme myyntipuheen pystyyn pankkiiria varten ja siten ryhdymme hommiin tulevaisuuden tavoittelussa. Motivaatio kumpuaa alkuperäisestä tulevaisuuden tavoiteltavuuden arvokkuudesta ja halusta todistaa kyvyt pankkiirille, jolla on rahansa pelissä meidän puolesta. Kun kyvyt on todistettu, on helpompi saada luottamusta pankkiirilta jatkossa, kun halutaan toteuttaa seuraavia uusia, arvokkaiksi koettuja ideoita.

Velka velvoittaa työntekoon ja asettaa johtajat vastuuseen. Sen myötä uskon, että moni suomalaispoliitikko pelkää velkaa niin paljon: valtiokokoisen organisaation johtaminen on vaikeata ja vaatii merkittävää näkemyksellisyyttä, että pystyy käynnistämään kannattavia velkäkäynnisteisiä hankkeita jotka lisää taloudessa kiertävän käteisen määrää ja siten nostaa todennäköisyyksiä sille, että kulutus nousee ja siten elvyttää koko maan taloutta, palvelusektorin myymistä ravintolaillallisista lähtien. Jos tätä näkemyksellisyyttä ei ole – siitä, mihin rahaa käyttäisi kannattavasti – niin on ymmärrettävää, ettei velka innosta.


Mistä kumpuaa näkemyksellisyyden puute?

On ilmiselvää, että on pitkä aika edessä jossa digitaalisen maailman kehitys vie yhteiskuntaa sen kärjessä eteenpäin. On todennäköistä, että Suomen politiikan neliraajahalvaus johtuu – kuten muuallakin maailmassa – siitä, ettei fyysisen maailman rinnalle syntynyttä digitaalista maailmaa osata vielä hahmottaa sen perusrakenteista käytäntöön asti. Esitän pari karkeata esimerkkiä vertaillakseen näitä maailmoja.

Pitkän historian myötä fyysisen maailman toimivuus osataan hahmottaa jo suhteellisen nuorena: raaka-aineet tulevat jostain, ne menevät johonkin tehtaaseen jossain, ehkä toiseenkin jatkojalostusta varten, ja sitten ne ilmenevät tuotteina jossain myymälässä.

Digitaalisella maailmalla on merkittävästi lyhyempi historia, ja tämän myötä edes sen perustoiminnallisuuksia ei vielä laajemmin ymmärretä. Raaka-aine tulee jonkun päästä toteutettavien ideoiden muodossa, menee sormien välityksellä tietokoneeseen koodina, tallentuu palvelimelle jossain pilvessä, ja sieltä ilmenee Internetiin loppukäyttäjän päätelaitteen prosessoimaksi ja loppukäyttäjän käyttämäksi.

Fyysisen ja digitaalisen maailman toiminnallisuus on siis luonnostaankin aivan samanlainen systeemi kuin kaikki muutkin – on jotain joka tulee sisään ja jotain joka menee ulos. Mutta niin kauan kuin digitaalisen maailman syötit ja tuotokset ovat päättäjille tuntemattomia – vieraita ja sen myötä vaarallisia – niin heidän on mahdotonta luoda sille näkemyksellisyydelle kipinää, mitä nykypäivänä tarvitaan.

Miten kokata aineksilla, jota ei ymmärrä?


Velan kustannukset

Perinteisesti ajatellen, merkittävät velkaelvytyshankkeet ovat kohdistuneet fyysisen maailman rakentamiseen, sillä isojen rakennushankkeiden hintalaput ovat korkeimpia kertarysäyksiä mitä on tarjolla, ja niiden tuloksia on helppo mitata poliitikon silmistä. Ei ollut moottoritietä – nyt on. Homma hoidettu.

Kun poliitikon tehtävä on jalkauttaa pääomaa suurissa määrin, tulee hänellä vastaan samat haasteet kuin pääomasijoittajalla mutta merkittävästi isommilla numeroilla: miten allokoida pääoma siten, ettei sen hallintakustannus nouse liian korkeaksi? Hallintakustannus tulee siitä, että jokainen sijoitus tuo hallinto- ja seurantatyötä sijoittajalle. Jos miljardin jakaa sataan projektiin tai kymmeneen, niin huomaa, kuinka ensimmäisessä vaihtoehdossa tulee paljon hommaa kaikkialla ja toisessa paljon hommaa mutta paremmalla keskittymisen mahdollisuudella.

Ei ole oikeata taikka väärää: on vain erilaisia riski- ja tuottoprofiileja.

Ennen hallintakustannuksia on kuitenkin sijoituksen tekemisen tuomat aikakustannukset. Jos pitää levittää miljardi markkinoille eri kohteisiin, niin kuluu valtavasti aikaa pelkästään seuloessa sitä, mitkä ovat potentiaalisia sijoituskohteita ja mihin niistä syntyy sen tason luottamus, että pääomaa jalkautetaan. Aikakustannus sijoitusten tekovaiheessa on tärkeätä ottaa huomioon, sillä ideoiden arvo voi laskea sitä mukaa kun niitä ei toteuteta. Jos joku idea seisoo pöydällä toista vuotta niin se ei välttämättä olekaan enää ajankohtainen samalla tavalla, kuin ennen. Toki – voihan se olla myös arvokkaampikin: ajoitus kun on vaikea nakki ennustettavaksi.

Miten siis ratkoa ongelmaa, jossa Suomi tarvitsee jatkuvasti uusia käynnistyksiä talouteen mutta sen päättäjillä ei ole avaimia ymmärtää digitaalisen maailmaan vaatimaa näkemyksellisyyttä, eikä välttämättä inhimillisiä kykyjä jakaa resursseja riittävän tehokkaasti ympäriinsä?

Velan (tai minkä tahansa muun pääoman) käyttöönottokustannukset ovat aina haaste, juuri niinkuin niiden kuuluukin olla: haasteiden ylittäminen on looginen peruste millä tuotot kerätään myöhemmin sisään. On siis aika ratkoa sitä, miten velankäytön kustannukset saadaan kumottua ja tuottamaan.


Opetuksesta liikkeelle

Omassa johtajuustyylissäni kaikki alkaa yhteisestä oppimisesta, ja sinne ne ensimmäiset velkaeurotkin pitää siten kohdistaa. Velalla käyntiin, opetukseen kohdistaen.

Opetuksen primäärinen arvo piilee siinä, että se luo yhteisen ymmärryspohjan kaikille tekijöille, tuoden joukkuetta yhteen yhteisen ymmärryksen äärelle, josta ammentaa polkuja eteenpäin. Kun ymmärretään lähtökohtia samalla tavalla, on helpompi tähdätä samaan suuntaan. Opetusta voi järjestää kansakunnan tasolla, ja näin teemmekin: opintojärjestelmämme kautta.

Digitaalisen maailman synnystä ja sen olemassaolosta pitää opettaa merkittävästi enemmän ja nopeasti – mielellään jo yläasteiästä lähtien, jotta se sisältyy kaikkien nuortemme yhteiseen opinpolkuun. He ovat varttumassa digitaaliseen maailmaan ja tarvitsevat opastuksen siihen paljon syvemmällä tasolla kuin mitä nykyään tapahtuu. Otetaan esimerkki geologiaan verraten:

Jos planeettamme keskellä on magmaa ja kiveä ja meriä ja maata ja kaikenlaisia sfäärejä, niin mitä on Internetin keskellä ja sen ympärillä? Jokaihminen pitää saada ymmärtämään Internet osana luontoa, toisena maailmana jonka ihminen on itse rakentanut perimämme planeetan päälle. Se, että ymmärrämme fyysisen maailman luonnontiedettä yhteisesti antaa avaimet sille, että voimme yhdessä kunnioittaa planeettamme toimivuuden mahtavuutta. Sama tilanne vaaditaan digitaalisen maailman ymmärtämisessä.

Kun on päästy liikkeelle ykkösvaihteella, niin tarvitaan kiihdytys läpi kakkosen. Mutta ykkösvaihteen liikkeellelähtö pitää olla sujuva ja uuden maailman opettamisessa ei kannata hötkyillä: sen tutkiminen alkaa suurinpiirtein korkeimmalta mahdolliselta tasolta, mitä akatemiassa löytyy.

Vasta kun korkein korkeakoulutus saa ajatuksen hännästä kiinni, alkaa pitkä prosedyyri kohti nuorempien koulutuksen muokkausta. Vaikka siis projekti on pitkä ja hidas, niin sen terävin kärki pitää jalkauttaa välittömästi niillä resursseilla, mitä maailmaa muuttava tutkimus tarvitsee.


Yrittäjyydellä vauhtiin

Poliitikot ovat melkein huumoriksi asti paasanneet yrittäjyydestä koko tämän vuosikymmenen. Kun finanssikriisin jälkeen olimme opiskelijaporukalla pystyttäneet Aalto Entrepreneurship Societyn – josta merkittävä osa nykypäivän yhteiskuntamme startup-hengestä on kummunnut – poliitikot ja muut vipeltäjät olivat hyvin nopeasti kimpussamme keräämässä luottamusroposia suuntaan ja toiseen.

Eikä siinä mitään, mutta käytännön toimenpiteet yhteiskunnallisesta yrittäjyyskäynnistyksestä ovat vielä pahasti kesken. Opetuksen taso on tutkitusti matalaa ja yrittäjyyden raportointibyrokraattiset ja työvoimalainsäädännölliset hidasteet vielä toistaiseksi aivan liian merkittäviä, että kansalaisten keskuudessa yleisemmin osattaisiin kiinnostua yrittämisen mahdollisuuksista. Riskit ovat liian suuret, kun virkahenkilöiden lain pakolla tekemä työ raportointibyrokratian ja muiden julkisten kustannusten ylläpitämisen puolesta ahdistaa potentiaalisten yrittäjien kyvyt nähdä polku voitontekoa kohti.

Suomen byrokratiailmasto vakavasti ahdistaa yrittämiseen tarvittua luovaa mielenvapautta. On kyse paljon isommasta asiasta kuin kauniista puheista, vaan kokonaisen kansan mielentilan vapauttamisesta maailmasta, jossa Suomen yhteiskunta hoitaa kaiken maailmaan, jossa kansalaisten oma yritteliäisyys määrittelee sen, mitä Suomi on tulevaisuudessa.

Ongelma piilee taas siinä, ettei kauniiden sanojen puhuminen yrittäjyydestä tarkoita sitä, että poliitikko tai virkahenkilö toden teolla ymmärtäisi mistä on kyse ja miten yrittäjää tuetaan parhain mahdollisin keinoin. Suomalainen poliitikko on hyvin usein virkajärjestelmän kasvatti, joko suoraan tai vähintään henkisesti. Joten vaikka yllä mainitsenkin kolme asiaa yrittäjyyden lähtökohtien haasteisiin liittyen – opetuksen, raportointibyrokratian ja työvoimalainsäädännön – niin, emme ole yhtään sen lähempänä asioiden paranemista käytännössä, sillä poliitikot eivät puheista huolimatta ymmärrä asioiden käytännön lähtökohtia miltei lainkaan.

Täältä löytyykin siis ydinongelma – miten kääntää politiikan puheet teoiksi?


Asenteella horisonttiin ja sen ohitse

Suomen historia on pitkältä ajalta vähävarainen. Tämä kaukainen ja helvetin pohjoinen maa on pitkään saanut elää kädestä suuhun metsän, järven ja meren antimilla, ja kulttuurimme on muokkautunut sen mukaiseksi. Riskit minimoidaan Suomessa aina täysin – yleensä siihen pisteeseen saakka, että mitään uutta ei tehdä. Tämä on Suomen johtajuuden erikoistaito.

Jos jossain maailmalla on tarve olla käynnistämättä jotakin uutta, kutsukaa Suomi paikalle!

Velka on luottamuksen todistin. Suomalainen poliitikko puhuu mielin määrin loputtomuuksiin asti ja yleensä päättää innostuksensa sanoihin ”mutta mistä rahat?” Ja siten ollaan käynnistämättä toimintaa, palataakseen laiturin nokkaan ihmettelemään, että miksei kaikki muutkin vain istu laiturin nokassa ja nauti siitä luonnosta, minkä historian korkeimmat voimat ovat meille antaneet.

Asennemuutos on edessä, ja asenteella menemme horisonttiin ja sen ohitse.

Mutta mistä rahat? Itseluottamuksestamme, pöhköt!

Miten te ette näe sitä, että Suomi on tilastojen valossa maailman paras maa, kelle myöntää velkaa? Maailmalla istuu paikallaan valtavia pääomia jotka metsästää sijoituskohteita, joita valtiot eivät niille tarjoa, sillä niiden päättäjät eivät tiedä miten toimia uudessa maailmassa, jossa fyysisen maailman rinnalle on syntynyt digitaalinen maailma. Suomi voisi näyttää esimerkkiä siitä, kuinka paljon tuottavuuspotentiaalia sisältävää tekemistä on edessä ja laittaa eurot peliin sen puolesta, että muut seuraa perässä. Jos muut maat seuraavatkin Suomea (voitaisko helvetti soikoon jo lopettaa se ikuinen “Ruotsin mallista” puhuminen? Är det bara mig som tänka at Sverige kan också lära från Finland?) , globaalissa taloudessa seuraa todennäköisesti nousevan inflaation kausi, ja meidänkin velkataakkamme käytännössä pienenee.

Miten te ette näe, että sijoituskohteita yhteiskuntamme tuottavuuden nostamiseksi on vaikka kuinka, sillä digitaalinen maailma on vasta syntynyt? Tuottavuuden nosto on se tapa, jolla velka myös omatoimisesti maksetaan aikanaan takaisin, pikkuhiljaa, kuten valtioiden aikajänteissä yleensäkin. Inflaatioon ei ole pakko luottaa, mutta kyllä se avuksi varmasti tulee olemaan.

Tuottavuus lähtee nousuun vain pitkäjänteisten opetussijoitusten myötä, jotka kouluttaa nousevia sukupolvia nykymaailman käytännön toiminnallisuuteen ja periaatteiden ymmärtämiseen.


Nyt tärkein

Sen myötä, kun ymmärretään nykymaailmaa, ja aavistetaan ymmärtävän sitä muita paremmin, niin on olemassa yrittäjyyden edellytykset. Kun kansalla on olemassa yrittäjyyden edellytykset, on sillä mahdollisuus kuvitella valoista tulevaisuutta ja elää iloisesti – ei himmenevien instituutioiden loputonta palvontaa, Mignon-munia Mignon-munien vuoksi, karjalanpiirakoita Karjalan vuoksi (tykkään molemmista, mutta vaihtelu virkistää, joka on luovan tuhon olemassaolon tärkein pointti).

Muutos Suomessa voi lähteä vain merkittävillä asennemuutoksilla toimintaympäristöömme suhtautumisen suhteen. Jos uudessa maailmassamme toimimiselle ei luoda edellytyksiä, ei siellä tulla kykenemään toimia, ja Suomi valuu vuosien saatossa takaisin sinne, mistä se on tullut: muiden perään.

Nyt kun olemme vasta päässeet kärjen ihanuuden makuun olisi tyhmintä tyhmyyttä luovuttaa kehityksen tieltä pois. Se käytännössä tuhoaisi kaikkien Suomen nuorten mahdollisuudet tulevassa elämässä. Suomella on kaikki valmiudet näyttää muulle maailmalle esimerkkiä digitaalisen maailman yhteensovittamisesta vanhaan fyysiseen maailmaamme. Tarvitsemme vain pelimerkit tekemisen käynnistämiselle, ja sitä varten tarvitsemme itseluottamusta velkapotentiaalimme hyödyntämiseksi.

Vai jatketaanko koko kansan kuristamista takaisin metsän tavoille, jossa uudesta ja paremmasta ei anneta niitä toivovien haaveilla, vaan luotetaan pelkän havupuun ja järviveden ikuiseen ystävyyteen?

Yleisesti ottaen olen ymmärtänyt urheilusta niin, että parempi hapenottokyky nostaa suoritusten laatua. Sillä raha on taloudellisen toiminnan happea niin haluaisin nähdä mihin Suomi pystyy, kun sen pitkään köyhänä töitä tehneen kansan annetaan hengittää oikein kunnolla, luottaen sen kykyyn ymmärtää maailmaa tässä hetkessä paremmin kuin muut.

Muistetaanko yhdessä: kuinka monta Internetin merkittävää osaa on alunperin Suomesta kotoisin? Luomuksemme ikään kuin palaa kotiin edelleenkehitettäväksi, ja nyt on meidän aika reagoida ja näyttää muulle maailmalle, mitä tehdä. Loppukoon sota historian maassa ja alkakoon rakennustyöt Internetin ilmoissa.

Jos nyt ymmärretään velanoton päälle ja sitä, kuinka velkaa sijoitetaan sitä takaisinmaksaviin kohteisiin – joita Suomessa on mielin määrin! – niin saa Suomi200 tarinan alku mitä menevimmän käynnistyksen. Mikäli Pariisi oli 1920-luvun renesanssin keskiössä, niin olkoot Helsinki 2020-luvun vastaavassa asemassa.

Kippis, kulaus, ja sauhut päälle. Tulevaisuus – täältä tullaan!

Life in the now, beats life in the past. I mean come on now.

Life Inside the Internet

The Internet consists of two basic forms of existence: an Internet-in-stasis and an Internet-in-motion. These combine and mix together in various ways, as dictated by the Internet’s human users, to create the state of the Internet at any given point in time.

The state of the Internet consists of several parts, like the state of any object. For example, theoretically, we can measure the weight of the Internet by putting all the hardware required to run it on a scale, including ourselves. More practically speaking, we can attribute mass to the data held within the Internet by looking at what is sucking in the most users, like a black hole formed by content – cat videos, for example.

But we must start by understanding this first principle of the Internet – its data, since that is what is borne out of us human beings, the infinite principle of the Internet: its users.

The Internet has no value, it has no mass, without its users to provide data – matter – which mass can be attributed to in the form of interest. The Internet Plains are like a never-ending market of data available to be stolen, available for free, or available for sale – often all three combined by various mixtures of privacy, freemium business models and online stores. The data exists very concretely, as matter on hard drives stored in server farms around the world, and how much interest the matter garners defines how much mass is attributed to it.

Internet-in-stasis

If we were to stop time and investigate the state of the Internet, we would find the Internet Plains, a broad collection of all sorts of data, stored as physical matter on hard drives, laid out topographically on a map with the peaks and troughs of interest-attributed mass, provided by users. Picture a field with mountain peaks of high-mass data (people interested) and depths of low-mass data (people not so interested) and you can start to better visualise what it looks like inside the Internet.

Data, held in the physical world by matter on a hard drive, gains or loses interest-mass based on the activities of Internet users.

In our own untouched version of the Internet, like a child entering it for the first time, the starting point is always a flat field where no opinions have yet been given or taken on the interest-mass of the data. As usage begins, the user’s Internet world begins to take shape from flat Internet Plains into a diverse Internet World.

Internet-in-motion

Now, start walking in the field. As you browse through whatever you browse through, the Internet Plains around you begin to take form into an Internet World. Black holes of stuff you don’t want to delve into pop out of thin air, left and right, as links. Mountains worth climbing line the horizon. Content pulls you in and pushes you out, but not at its mercy – rather at yours. All the data content of the Internet can do is advertise itself in various ways, but you make the call as to whether or not to dive in or climb up or keep walking.

Now – if data is held in place by matter on the ground, stored in a hard drive – then inside the Internet you move from one data node to another as a stream of light, sent by yourself (outside of the Internet) to investigate the nature of said data. If the data of the Internet-in-stasis is matter held in place in some physical location on a hard drive, then you are the wave of light traveling between those places, and your online identity (be it a log of your IP address or your Facebook login) is the vehicle you travel in between those places. When your online self reaches the data, it bounces back and reflects to your offline self what it saw – presented on your screen.

This is completely analogous to the physical world outside of us. When we glance across the street at a building, what we register is the light bouncing off of it, instead of the matter itself that the building consists of. The light is the message of the matter that it bounces off of, the building shouting ”here I am!”, much like what you see on your screen is the message of the hard drive and its data that you’ve accessed in your Internet travels.

Pings out – pings in.

Our consciousness decodes an understanding of the message that the light brings, and we then act accordingly. That is – we do whatever it is that we do next. As we continue our ride around the Internet, our various activities shape the form that our own Internet World takes, in turn impacting the aggregate state of the Internet that combines the Worlds of all of its Users put together.

The digital realm exists as a reflection of us – its users – since it is us who decode the light that various data nodes (matter) bounce back at us. How we decode the light determines our future actions, and we end up attributing interest-mass to the matter. The formation of the Internet continues day-in, day-out.

Implications

We now live in two worlds: a physical and a digital one. Our physical world bodies cannot lift mountains and toss them into black holes – if we do not like the sight of a building in our city, we cannot simply right-click and delete!

In the digital world, we can. We become Gods of our own Internet Worlds. It’s the best – please don’t let the Internet die.

As my understanding lies right now, based on plenty of discussions with scientists much better versed in science than I am, the Internet seems like a good candidate for a practical definition of the quantum field that has for so long been researched by physicists and sought for out in the real world. The Internet is a world of entangled data and preferences that depict the current state of mind of its users.

This way of looking at the Internet would make it possible to say that human beings are quantum computers and that human society is a quantum supercomputer, plugged into each other through our work in maintaining and our usage of the Internet as the quantum field that brings us together, as individuals and societies. The Internet Worlds, which combine to form Internet Society, runs on a web of trust between its users, just as the physical world runs on a web of trust between its citizens.

These worlds, inside the Internet and outside of it, mix together in all sorts of weird ways, that quantum-experts will undoubtedly have a lot to say about in the upcoming years.

The whole notion of quantum computing is that it allows for the rapid solution of extremely complex problems that would take practically infinite amounts of time for a normal binary computer to calculate. So – rather obviously, now that you think about it – what the Internet allows us to do is compute solutions to everyday problems much faster than before, and this allows us to consider the Internet as a quantum supercomputer, with users as the individual quantum computers that make up the whole system.

For example: truly, is there a tougher question to answer than what to eat tonight? Probably not. The everyday questions are often the hardest ones to answer, for we ask and answer them so often, to the point of fatigue.

Ask the dinner question from a normal, unconnected binary computer and it would not know what to say, unless you gave it specific instructions on what to say, in which case by listening to the computer you are simply listening to yourself from the past, giving yourself instructions in the future, which in this example is the now of the moment when you ask your computer what to eat.

This is pretty much how algorithms work: a recipe for providing an answer, mixed with auxiliary data, such as your preferences as calculated based on your Facebook data. Algorithms are relatively stupid, actually. They’re just instructions for a plain-old binary computer on what to say to whoever is asking.

However, ask the dinner question from a binary computer connected to the Internet and logged into Facebook, and you will receive answers from other human beings on the other end of the line, some of whom know your preferences from your shared history or are up-to-date on the latest food trends in the city. Suddenly, a complex problem of epic proportions is solved in a jiffy, because of the together-bringing properties of the quantum field that is the Internet, made valuable through the services it provides.

As long as you trust the people who respond to your inquiry, you are good to go. Humans are relatively smart, actually, as long as you can trust them. With trust in human beings, we now have a quantum supercomputer – if we agree to define the Internet as such: a network that brings together human beings exhibiting the uncertainty of quantum behaviour in their day-to-day lives (this sounds weird but is, truly, just about the best thing there is – a story for another time).

Understanding the relationship between humans and the technology we’ve created is of utmost importance in this time of history. We are in many ways already completely dependent on the maintenance and further development of the Internet. Realising the balancing act of trust between human beings, as physically separated from each other by computers and algorithms, as mentally brought together by social networks and a shared Internet, is no small feat, but realise it we must. How can we hope to imagine a future with the Internet, if we do not know how to live with it based on understanding its components?

We have to start learning from the most basic of basics, and that is why I have written this here text. At the end of the day, the Internet is a technology that brings potential, but nothing else. Even if the motion of the Internet is partly guided by algorithms, the power to click on things is still held by the human being using the Internet, for it is a tool – a means to an end – instead of an end in itself. Tools are not of much use if they are not understood in depth.

The Internet is quite the opposite of an end. Indeed, with the arrival of the Internet Age, we are looking at the newest of beginnings, and we are only starting to understand all the good (and potentially bad) things that that can mean.

Securing Internet Infrastructure

I think it is important to remind ourselves, rather quickly, that living in our modern world is dependent on the Internet. After centuries buildings cities and roads, we’ve now spent a few decades building the infrastructure of an entirely new digital world that envelops our trusty old rock – Mother Earth, now surrounded by the Children of the Internet. We’ve gone in so far into the Internet Age that our younger generations are now pretty much dependent on modern technology. Beyond that – let’s be honest – most of the rest of us have become dependent, as well.

Dependence is a different thing than addiction. Addiction is necessity without purpose other than fulfilling the necessity. Dependence, on the other hand, comes with purpose. The entire functioning of global society is now dependent on the Internet, across every sector of society. We are dependent on the Internet, for it keeps us alive by directing the flow of information required to get food from the fields, through a long supply chain, and into your fridge. There are a lot of other things that the Internet now does for us, as well, but food is pretty high on the importance list if your intention is to continue living, and is thus an excellent example.

We are dependent on the Internet. Imagine if we lost the Internet. If you know anything about how the world works these days – how food comes from the field into your fridge – you will not question the central importance for societal stability of the functioning of the Internet.

Now, this dependence is not a problem. Not really. At least, not if we don’t want it to be. Do we want the Internet to be a Beast that we fear, for we do not understand it, or do we want it to be something greater, that we use for our benefit by learning to understand its inner workings and its future potential?

The Internet isn’t alive by itself. It’s present and future is dependent on the continued education of new generations of engineers who maintain and develop everything from the mainframe to the software level of the Internet. That is a lot of stuff to know how to do. The Internet is dependent on business and design expertise in building digital-age organisations, which operate with much more flexibility than organisations of the past. That is a wildly different world than the organisations of the past.

The Internet needs our educational investments, for it lives off the knowledge that we feed into it, throughout the knowledge food chain from smartphone apps to server farms.

We might be what we eat, but the Internet is what we feed it.

If we don’t train the engineers needed to keep the Internet alive in the future, the infrastructure of the Internet will crumble underneath the weight of the data it contains and our usage of it. If we don’t study and teach about the first Internet Age companies (politicians: fund business schools like crazy right now!), we’ll lose the knowledge being held by the entrepreneurs who brought us into the modern world. It’s important we understand the people who most recently built the world of 2018, so that we may learn for the future, and not slide back into the past.

But first things first, we must ask ourselves the uncomfortable question: is the Internet healthy, and what is its current life expectancy? This can be calculated by observing the match between education system output and required workforce input (if you’re wondering).

Second Solution for World Peace: Secure Internet Infrastructure (human delivery chain included).

The Dating Clusters

It is really interesting to think about the role that dating app companies play in shaping the formation of modern society around the world. The users of Tinder, Bumble, Happn, Badoo, and all the others are each large dating clusters, with little dating sub-clusters in each local community with a sufficient user base for the matching technology to work.

Each dating cluster is different. They’re built by different people writing different code, who are guided by different people operating different business models, all operating different brands and different feature sets. They’re used by members of different local cultures.

The clusters directly guide their members, by the design of the code upon which their respective apps stand. Features drive behaviours, and behaviours drive outcomes. By choosing a dating cluster, a user is effectively agreeing to be controlled, at least to a certain extent.

But, then, this is nothing new in the infinite industry of love. Finding a mate, with whatever depth of purpose behind the endeavour, is always bound by definition to be context-reliant. The formation of love requires an environment.

So, the arrival of dating apps should definitely be seen as primarily a good thing. They increase the potential for innovation on the ultimate road to happiness and bring more environments for love to form in. Sure – there were excellent paths towards love in the past and many of them, such as bars, still exist – but new things must come to new generations.

One thing is for certain: these apps aren’t going away. They’re full of so much love that why would we even want them to?

However, it could be beneficial to all if the industry had a high-level meeting with regulating bureaucrats to discuss potential feature designs that would make the platforms safer to use. Matters of more secure identification procedures, direct abuse reporting features to law enforcement, or just tutorials on basic manners (did someone say Princess Markle?): whatever the outcome might be, a meeting could be good. Perhaps Facebook can set an example.

An Internet Beast

Mathematically speaking, on the Internet Plains held within the Cloud, if it were possible to map every Internet User Person on the planet into a profiled set of data, and order it by each IU person’s causal influence on the Internet Activities of the next IU person, then from amongst a leading subset of the IU population (such as all racing drivers reducing down to the set of 20 F1 drivers, then reducing down to the leading subset), we would be able to define a leading IU person as One whose IAs lead the race across all IU persons to have their IAs impact the IAs of other IU persons. This IU person would be classified as ”thought leader”, assuming that thought in the Internet Age lives in the Cloud (which carries the Internet Plains), where IU persons perform their IAs that have impact on the IA’s of other IU persons.


So, like, google answering “who is leading the Internet”?

Yes – based on existent science and technology, it is possible to conceive of such an influence calculator that, when given unfettered access to and understanding of all data and all data transmission on the Internet, it would be able to define which IU person, Land Citizen, is having how much of an impact and on who and thus name the Official Thought Leader at the time. Impact could be measured through a theoretically infinite range of relative lenses, such as impact on an IU persons IA data transmission frequency, or the general nature of transmission content, and many other things.

This influence-calculating Internet Beast would essentially be defining the highest IU person power present in Internet time. Do we want to know that?

But, then again, practice is much more difficult than theory, so we don’t have to worry about the question above too soon (do we, Internet People?).

Even if building this particular beast were to be possible (is it?), it would require societal enforcement of device usage, like some dystopic Technology Police State, because the beast always needs food. Imagine it: an entire world upon a land where everything is oriented around the definition of who is the thought leader at the present moment in time. All bureaucratic activities are optimised for making sure people are providing content for the Internet Beast and remain interested in who is TL!

Human content would be like IB food! Just so we can know who is TL! Ha – what an epic police state dystopia! Oh wait: Black Mirror already did this episode, they just never introduced the Internet Beast acting in the background as a character (how rude of them).

To close

 I don’t have anything against the Internet – quite the exact opposite, in fact – I am truly in love with it – but it’s beasts should be a cause of concern and research funding should be directed towards them. I guess most of the research would just be about how to ensure IU person privacy online, because that’s the best defence against beasts, because beasts eat data. But let’s remember that – when rolling across the Internet Plains – perfect privacy should never be assumed and behaviour should be altered accordingly (just like, when driving the streets in your car, you’re never alone – the cops are always on patrol, somewhere..)

To some level though, we’ll always be beast food, because we like playing with the products they use to catch us. Even I am on instagram, providing content for the eternal influence calculation. So, we also shouldn’t get too concerned about the beasts – we should just learn to control how we play with them.

Some ideas

Related to the above: Did someone say ”Kids! It’s time for Smartphone Class!” You know, sort of like kids in the past were taught how to use different tools of trade in woodshop, and such..?

Or – should every class be part of Smartphone Class? Do we want to start breeding generations of kids who do absolutely everything through their smartphone? Or do we want to keep some parts of school device-free? Is it likely that device usage learned in school will be assumed device usage in life after school (probably)?

So many questions. Internet Beast! To which TL shall I speak? I seek answers for the questions presented above (you may leave your comments below)!

ps. if you didn’t get it – Readers of the Internet Society – you all, combined, are the Internet Beast in practice. The above was a philosophical work of art to frame the thought space, reducing from a dystopia of life lived under the forced existence of the supremacy of the Internet, back down to the ground of real life.

Summoning the answers of the Beast is what’s difficult. “Who’s the right person to talk to” is such a difficult answer for a computer to answer, because there are just many emotional things about humans (the IU persons) that the computers can’t truly understand because they’re not humans – they’re computers. They’re like different species that we gave birth to. So – to truly answer the social influence question – you need human beings, because whatever computer humanity might build, it won’t be able to reverse engineer the data of human history and how its values shift on the ground, because it wasn’t around as a human being to experience history before it, thus losing the capacity to truly understand how human influencers are defined (can we humans, even, truly understand why we trust or don’t trust something or someone?).

What I’m really looking forward to seeing, then, is Facebook’s play on the dating app market, because they have such astonishing access to data and understanding that they will at least have a very good shot at creating a really good matching game.

But how on Earth will they help their users answer the question – who’s the right person to talk to?