Suomen tarinasta

Suomi aloitti eilen 100. vuotensa itsenäisenä, omista asioistaan päättävänä kansana. Pääasiallisesti kansa kantaa vastuun siitä päätöksestä, mitä tarinaa se itselleen päättää kertoa. Itsenäisyyden läpikantava tarina määrittää kansan psyykkeen perustukset, joten kyse ei ole pienestä asiasta.

Kaikki kansat kertovat itselleen tarinaa siitä, kuinka heidän olemassaolonsa on kunniallinen ja oikeutettu. Suomen itsenäisyyspäivänä oli tärkeätä huomata, että tuntuva osa kansasta keskittyy edelleen sodan ja sotasankareiden kunnioittamisen kautta sodan arvista toipumiseen. Itsenäisyyspäivämme assosioituu vielä erittäin vahvasti siihen äärimmäiseen hintaan, joka rintamalla on itsenäisyyden säilymisestä jouduttu maksamaan.

Sodassa maksetun hinnan kautta määrittyy monelle iso osa olemassaolomme oikeutuksesta. Menneisyyden kautta haettu oikeutus omalle olemassaololleen itsenäisenä kansana on luonnollista silloin, kun ei nähdä nykypäivän työn merkitystä tulevaisuuden olemassaolon oikeutukseen. Tämä on puhtaasti tarinallinen puute – kun ei tajuta mitä ollaan tekemässä nyt, keskitytään siihen, mitä tehtiin ennen.

Tarinallinen puutteemme on merkittävä. Nykyään todellisuutemme on se, että katsoessa Suomea ulkopuolelta meistä kerrotaan tarinaa maailman tilastoja johtavana maana, joka näyttää monella saralla esimerkkiä muille. Ketään muuta eivät sotamme kiinnosta.

Onko jokin muuttumassa meidänkin ajattelussamme omasta tarinastamme? Tulevaisuuteen katsovaa, maailmasta vastuuta ottavaa tarinaa tuotiin eilisissä Linnan Juhlissa esille esimerkiksi Madventuresin Rikun ja Tunnan, Tasavallan Presidentti Tarja Halosen ja toimittaja Anu Partasen toimesta.

Olemmeko vihdoinkin tajuamassa, että jumalauta – mehän ollaan aika tajutonta jengiä ihan tänäkin päivänä? Veteraanimme tekivät korkeimman tason sankarityötä asettamalla henkensä uhatuksi rintamalla, mutta ei Suomen itsenäisyyttä sotien loppuessa sementoitu. Ei työ loppunut silloin, kun hengenvaara oli ohitse.

Silloin päästiin vasta vauhtiin.

Sodat mahdollistivat sen, että seuraavat vuosikymmenet päästiin matkalle kohti maailmantilastojen huippua rakentamalla yksi maailman johtavimmista hyvinvointivaltioista. Onko olemassa parempaa ja kunnioittavampaa lahjaa menneen historiamme sankareille kuin se, että hyväksymme itsemme sellaisena kuin olemme ja sisäistämme ymmärryksen siitä, että Suomi edustaa nykyään maailman paratiisia? Eikä vain omasta mielestämme?

Eikö ole aika päivittää tarinamme fokuspiste menneisyydestä tulevaisuuteen?

Kuka kertoo tarinaamme - vanhat vai nuoret?
Kuka kertoo tarinaamme – vanhat vai nuoret?

Valtava määrä kansainvälisiä tutkimuksia sijoittaa maamme kärkikastiin asioissa, jolla on tuntuvaa merkitystä kun tehdään esimerkiksi sijoituspäätöksiä – muun muassa yhteiskuntarauhassa ja turvallisuudessa, instituutioiden toimivuudessa, koulutuksessa ja elämän laadussa. Kaikki tämä siitä huolimatta, että itsenäisen elämämme ensimmäiset vuosikymmenet sisälsivät sisällissotaa, ääriliikkeiden kumoamista, Neuvostoliittoa vastaan sotimista ja hyvinvointivaltion rakentamista agraariyhteiskunnan lähtökuopista. Sotien jälkeinen aika ei ole järin pitkä kun tarkastelee historian aikajanaa.

Jos ajattelee Suomen tarinaa kokonaisvaltaisesti, niin sehän on ihan totaalisen kreisi. Eihän meissä ole monessa mielessä niinkuin yhtikäs mitään järkeä.

Kovimmat uhraukset on uhrattu eikä kunnioitus sotia kohtaan ikinä katoa. Mutta onko enään niin tarpeellista, tai edes perusteltua, keskittää tuntuva osa kansallisesta tarinastamme siihen, että nykypäivään päästääkseen edellisten sukupolvien piti tehdä suuria uhrauksia? Eikö olisi ihan yhtä perusteltua alkaa rakentaa poliittisen johdon toimesta tarinaa siitä, mitä nykypäivän lähtökuopista on mahdollista saada aikaan tulevaisuudessa?

Muistakaa tilastot – en puhu pehmeitä. Rakentamamme yhteiskunnan arvo maailmalle on kylmää, todellista faktaa. Me edustamme valtaosalle maailman kansasta tulevaisuutta, sillä he pyrkivät samoissa tilastoissa samoille sijoille kuin missä me olemme jo.

Me edustamme heille rauhaa. Luottamusta yhteiskuntaan. Älykkyyttä olla aidosti huolissaan heikoimmistamme. Todellista “American Dreamia”, jossa kaikilla on mahdollisuus edetä elämässä – ainakin suhteutettuna vastaaviin mahdollisuuksiin muualla. Tottakai meilläkin on vielä paljon töitä, mutta vertaamalla itseämme muihin voimme huomata, että olemme jo pitkällä etumatkalla.

Hyvinvointiyhteiskunta on tuote, jota meidän pitäisi antaumuksella antaa muiden kopioida. Tehtävämme on sijoittaa Suomen ykköstuotteeseen, hyvinvointiyhteiskuntaan, jotta sitä voidaan alkaa viedä maailmalle kovemmalla painolla kuin koskaan ennen historiassamme. Samalla oma yksityinen sektorimme saa entistäkin paremmat edellytykset omalle pitkän aikavälin menestykselleen, kun tarjolla oleva työvoima on maailman parasta ja elämäänsä luottavaisinta.

Kun elämään voi luottaa, kukaan ei lähde sotimaan. Sijoitukset hyvinvointiyhteiskuntaan ovat pitkän aikavälin sijoituksia maailmanrauhaan.

Sotatarinat ovat todella arvokkaita jotta muistamme, miksi menneeseen ei ole syytä palata. Niiden tarinoiden ansiosta maksan tänään mielelläni valtionlainan korkoja järkevistä hyvinvointiyhteiskuntasijoituksista. Vaihtoehto olisi se, että otan tietoisen tulevaisuusriskin maailman valumisesta takaisin sotaan kun maailman kärkijoukot päättivät tulevaisuuden menneisyydessä (tänään) olla edistämättä rauhan työtä.

Me olemme nuo kärkijoukot. Maailmanrauhan sissit, jos vielä hetken leikitään sotatarinoilla. Me lennämme Top Gunia.

Tarinamme rakennuspalikat ovat meidän. On meistä kiinni, mitä tarinaa itsellemme kerromme, ja on sen myötä meistä itsestämme kiinni, miten näemme itsemme osana koko maailman yhteiskuntaa nyt ja tulevaisuudessa. Eikö meidän ole juuri nyt, tilastojen huipulla, suurempi syy kuin koskaan ennen luottaa itseemme täysin?

Itsenäiset kansat päättävät omasta tarinastaan. Minä haluan päättää tarinasta, jossa hyvinvointivaltion kehittämisen ja viennin kautta edistämme maailmanrauhaa. Se on minun tulevaisuuden Suomen tarina.

Mikä on sinun?

© 2016 Jens J. Sørensen